”So­ta­ve­te­raa­nit ja isän­maa ovat mi­nul­le py­hiä asi­oi­ta. Olin kah­dek­san kuu­kau­den ikäi­nen, kun isä­ni kuo­li so­das­sa. Hän oli kir­joil­la Saa­ren seu­ra­kun­nas­sa, ja hä­net hau­dat­tiin Met­sä­pirt­tiin. Tuo me­ne­te­tys­sä Kar­ja­las­sa si­jain­nut hau­taus­maa on ny­kyi­sin park­ki­paik­ka­na. Isän kai­paus on ol­lut suu­ri. Usein olen ol­lut lau­la­mas­sa, kun ve­te­raa­nia siu­na­taan hau­dan le­poon. Ve­te­raa­nin il­ta­huu­toa esit­tä­es­sä­ni ar­kun ää­rel­lä ajat­te­len vie­lä­kin, et­tä tuos­sa ar­kus­sa voi­si ol­la oma isä­ni. Se on kos­ket­ta­va paik­ka. Niin kau­an kuin ve­te­raa­ne­ja vie­lä on, me­nen ai­na pyy­det­tä­es­sä lau­la­maan. Se on mi­nul­le kun­nia-asia. San­ka­ri­hau­doil­la ni­mi­laat­to­ja kat­so­es­sa huo­maa, mi­ten suu­ri osa so­das­sa kaa­tu­neis­ta oli nuo­ria poi­kia, hiu­kan yli tai al­le kah­den­kym­me­nen. Il­man nii­tä mie­hiä, jot­ka tais­te­li­vat ja kuo­li­vat Suo­men va­pau­den puo­les­ta, meil­lä ei nyt oli­si täl­lais­ta ko­ti­maa­ta. So­ta­or­pous on vai­kut­ta­nut mi­nuun läpi elä­mä­ni. Olen ol­lut ak­tii­vi­ses­ti mu­ka­na re­ser­vi­läis-, sota-or­po- ja ve­te­raa­ni­toi­min­nas­sa.”

Mau­ri Sa­to­leh­to, Lah­ti