”Jo­kai­nen uu­si aa­mu on mi­nul­le pyhä ja suu­ri kii­tok­sen ai­he. Myös lä­him­mäi­sen koh­taa­mi­nen on py­hää. Jos asi­aa ajat­te­lee omal­ta kan­nal­ta, on pyhä ko­ke­mus tul­la koh­da­tuk­si ja hy­väk­sy­tyk­si oma­na it­se­nään. Sii­nä het­kes­sä muu ym­pä­ril­tä ka­to­aa tai on toi­sar­vois­ta. Täl­lai­nen ko­ke­mus voi ol­la vaik­ka­pa vas­toin­käy­mis­ten ja vai­keuk­sien kes­kel­lä ole­val­le hy­vin­kin rat­kai­se­va ko­ke­mus hy­vään suun­taan. Jos­kus pelk­kä hil­jai­suus tai kuun­te­le­mi­nen riit­tää. Pie­nen lap­sen koh­taa­mi­nen on ai­dois­ta ai­doin­ta. Sii­nä ei yri­te­tä ol­la jo­ta­kin muu­ta. Lä­him­mäi­nen ja eri­tyi­ses­ti lap­si on pyhä. Kos­ka en ole te­o­lo­gi, en osaa mää­ri­tel­lä, mikä te­o­lo­gi­ses­ti on py­hää. Ko­ke­muk­sel­li­ses­ti sen voi ais­tia vaik­ka­pa sun­nun­tai­ju­ma­lan­pal­ve­luk­ses­sa. Sil­loin it­ket­tää. Se on pyhä het­ki. Ai­ka on siis py­hää. Jos täl­lai­sia koh­taa­mi­sia ja het­kiä oli­si usein, saat­tai­sin ol­la ”py­häs­ti on­nel­li­nen”. Us­ko ja tie­to sii­tä, et­tä Ju­ma­la on rak­kaus, on mi­nul­le kui­ten­kin kaik­kein py­hin­tä.”

Tuu­la Ton­te­ri, Lah­ti