”Py­hyys on mie­len­ti­la. Toi­sis­sa pai­kois­sa saa­vu­tan sen hel­pom­min kuin toi­sis­sa. Kyse on läs­nä­o­los­ta ja si­säi­ses­tä ryt­mis­tä. Kul­jen­ko niin, et­tä olen si­nut tä­män het­ken kans­sa, ovat­ko as­ke­lee­ni sa­mas­sa ryt­mis­sä aja­tus­te­ni kans­sa. Ar­jen teh­tä­vät luo­vat pai­nei­ta, ja jos­kus met­sä­len­kil­lä koi­ran kans­sa ha­vah­tuu, et­tei kuu­le lin­nun­lau­lua si­säis­ten ää­nien vuok­si. Läs­nä­o­lon ja si­säi­sen ryt­min olen löy­tä­nyt kir­kos­ta. Kir­kos­sa hen­gi­tän ja ajat­te­len rau­hal­li­sem­min. Kir­kos­sa voin ta­voit­taa het­kel­li­ses­ti täy­del­lis­tä läs­nä­o­loa, vaik­ka sen jäl­keen vauh­ti kiih­tyi­si­kin. Sa­mal­la kun­ni­oit­taa meil­le an­net­tua ai­kaa. Ai­kam­me tääl­lä al­kaa ja lop­puu, mut­ta mi­ten ai­kam­me käy­täm­me, se on it­ses­tä kiin­ni. Lau­neen kirk­ko on mi­nul­le pyhä myös su­ku­his­to­ri­a­ni ta­kia. Isä­ni oli ra­ken­ta­mas­sa tätä kirk­koa, van­hem­pa­ni on vi­hit­ty ja kak­si nuo­rin­ta las­tam­me kas­tet­tu tääl­lä. Ja Lau­neen kir­kos­sa van­hem­pa­ni myös siu­nat­tiin hau­dan le­poon.”

Jan­ne Mar­vai­la, Lah­ti