”Hei­no­lan rau­ta­tie­sil­ta on mi­nul­le eri­tyi­nen paik­ka, jos­sa olen käy­nyt pik­ku­po­jas­ta läh­tien. Met­sä­ret­ket per­heen kans­sa, myö­hem­min par­ti­o­lai­se­na ja ai­kui­se­na, ovat al­ka­neet rau­ta­tie­sil­lal­ta tai päät­ty­neet sin­ne. Rau­ta­tie­sil­lal­ta avau­tuu nä­ky­mä Ruot­sa­lai­sel­le ja toi­sel­la puo­len Ky­men­vir­taan. Olen syn­ty­nyt 1990-lu­vun alus­sa, jo­ten rau­ta­tie­sil­lan mai­se­maan ovat koko elä­mä­ni kuu­lu­neet Täh­ti­sil­ta, Ran­ta­Ca­si­no ja Hei­no­lan van­ha kai­vo. Mai­se­ma on siis py­sy­nyt sa­ma­na niin kau­an kuin muis­tan. Rau­ta­tie­sil­ta edus­taa mi­nul­le py­sy­vyyt­tä, ja sik­si yh­dis­tän sen py­hään. Py­hyys on py­sy­vää. Pyhä liit­tyy myös soit­to­har­ras­tuk­see­ni. Olen soit­ta­nut Hei­no­las­sa bän­di­ryh­mäs­sä mes­suis­sa ja muis­sa seu­ra­kun­nan ti­lai­suuk­sis­sa. Kun soit­taa kir­kos­sa tai kap­pe­lis­sa, paik­ka tuo juh­la­vuut­ta soit­ta­mi­seen, mut­ta soit­ta­mi­nen ei ole it­sel­le var­si­nai­ses­ti har­taus­het­ki. Sil­loin py­rin kes­kit­ty­mään vain soit­ta­mi­seen. Py­hyys tu­lee sii­tä, jos soit­to­ni kaut­ta kuu­li­ja pys­tyy ta­voit­ta­maan yh­tey­den jo­hon­kin kor­ke­am­paan.”

Ant­ti Kaup­pi­nen, Hei­no­la