”Mi­nul­le py­hää on nais­ten vä­li­nen si­sa­ruus. Nai­sil­la on yh­tei­nen ko­ke­mus omas­ta nai­seu­des­taan, ja sik­si nais­ten seu­ras­sa on tur­val­lis­ta ol­la. Kun nai­set oi­ke­as­ti ys­tä­vys­ty­vät, he ovat hy­vin so­li­daa­ri­sia ja kan­nus­ta­vat toi­si­aan. Toi­sil­ta nai­sil­ta op­pi pal­jon, ja eten­kin van­hem­pien nais­ten elä­män­ko­ke­mus­ten kuun­te­lu on an­toi­saa. Van­hem­mal­ta ys­tä­vät­tä­rel­tä­ni olen op­pi­nut elä­mäs­tä ura­nai­sen, äi­din ja iso­äi­din nä­kö­kul­mas­ta. Kah­dek­san­vuo­ti­aan pik­ku­sis­ko­ni kaut­ta seu­raan pie­nen ty­tön kas­vua, hä­nen elä­män­ha­lu­aan ja us­ko­aan sii­hen, et­tä hä­nes­tä voi tul­la mitä ta­han­sa. Saan tu­kea ja kan­nus­taa hä­nen toi­vei­taan. Raa­ma­tus­sa Luuk­kaan evan­ke­liu­mis­sa nais­ten vä­li­ses­tä ys­tä­vyy­des­tä ker­ro­taan kau­niis­ti, kun Eli­sa­bet, Jo­han­nes Kas­ta­jan syn­nyt­tä­jä, ja Ma­ria, Jee­suk­sen syn­nyt­tä­jä, koh­taa­vat. Mo­lem­mil­le Ju­ma­la on il­moit­ta­nut lap­sen syn­ty­mäs­tä. Ku­ka­pa on­kaan enem­män Ju­ma­lan kuva kuin nai­nen, syn­nyt­tä­jä ja uu­den elä­män luo­ja.”

Anas­ta­sia Vilk­ki, Lah­ti