"Jo nuo­res­ta pi­tä­en olen ko­ke­nut luon­non jo­ten­kin py­häk­si. Jo­kai­sel­la vuo­de­na­jal­la on eri­lai­nen vai­ku­tus mie­len­mai­se­maan. Kul­ke­mi­nen met­säs­sä tai opis­ke­lu­ai­koi­na kal­li­oil­la mer­ta ja myrs­kyä ihail­len on tuo­nut elä­mään herk­kyyt­tä, kun­ni­oi­tus­ta ja ta­sa­pai­noa. Nyt elä­kei­äs­sä, kun ai­kaa on enem­män, Lap­pi on tul­lut en­si­si­jai­sek­si koh­teek­si lo­mal­la. Tär­kein­tä on kii­reet­tö­myys. Ei ole tiuk­ko­ja ai­ka­tau­lu­ja, vaan va­el­ta­mis­ta kah­dek­san­kin tun­tia päi­väs­sä vä­lil­lä eväs­tel­len ja kuun­nel­len hil­jai­suut­ta. Kun on kii­ven­nyt tun­tu­rin hui­pul­le ja kat­se­lee sil­män­kan­ta­mat­to­miin jat­ku­via tun­tu­ri­jo­no­ja ja jär­viä jo­ki­neen ja kos­ki­neen, ai­ka py­säh­tyy. Tai­vas on lä­hel­lä, on vain tuu­li, tu­lee tur­val­li­nen ja hyvä olo. Ke­vät­han­gil­la, yöt­tö­män yön kirk­kau­des­sa, rus­kan lois­tos­sa tai py­rys­sä ja pak­ka­ses­sa ko­kee oman pie­nuu­ten­sa ja tun­tee kii­tol­li­suut­ta elä­mäs­sään. Kos­ke­ma­ton luon­to on py­hää. Sii­nä nä­kyy Luo­jan kä­den jäl­ki."

Lee­na Kä­hä­ri, Hä­meen­kos­ki