Klaus Hä­rön oh­jaa­man ja Jim­my Karls­so­nin kans­sa kä­si­kir­joit­ta­man Ei kos­kaan yk­sin -elo­ku­van ku­vauk­set ovat päät­ty­neet. Näin ren­nol­ta ja va­pau­tu­neel­ta Härö ei ole vai­kut­ta­nut var­maan min­kään elo­ku­van­sa te­kop­ro­ses­sin tii­mel­lyk­ses­sä, vaik­ka ai­he on kaik­kea muu­ta kuin ke­peä. 

Suo­mi luo­vut­ti nat­si-Sak­saan kah­dek­san juu­ta­lais­pa­ko­lais­ta, jois­ta vain yk­si sel­viy­tyi kes­ki­tys­lei­ril­tä hen­gis­sä. 

– Ne kaik­ki oli­vat tur­hia uh­re­ja. Mik­si Suo­men piti an­taa ne? Vain kos­ka joku ha­lu­si ol­la hy­vää pa­taa so­dan ole­tet­tu­jen voit­ta­jien kans­sa, Härö kri­ti­soi. 

1930- ja 40-lu­ku­jen Hel­sin­kiin si­joit­tu­va elo­ku­va ker­too kaup­pi­as Ab­ra­ham Stil­le­ris­tä, joka pyr­ki pe­las­ta­maan juu­ta­lais­pa­ko­lai­sia jou­tu­mas­ta kes­ki­tys­lei­ril­le. 

– An­ti­se­mi­tis­mi ei ole uu­si asia vaan van­ha ru­mi­lus, joka nos­taa uu­del­leen ja uu­del­leen pää­tään. Pääl­lim­mäi­nen syy teh­dä tämä elo­ku­va ei ol­lut kui­ten­kaan juu­ta­lais­vas­tai­suu­den ku­vaa­mi­nen vaan yh­den juu­ta­lais­ten aut­ta­jan ta­ri­nan ker­to­mi­nen. 

Elo­ku­va­tai­tei­li­ja ei ota kan­taa po­li­tiik­kaan ja ide­o­lo­gi­oi­hin, vaan pyr­kii pää­se­mään ”ve­res­li­hai­sen lä­hel­le” pa­ko­lais­ten pe­las­ta­jan per­soo­naa. 

Vil­le Vir­ta­sen esit­tä­mä Stil­ler – toi­mit­ta­ja Ru­ben Stil­le­rin isoi­sä – oli juu­ta­lai­ses­sa seu­ra­kun­nas­sa le­gen­daa­ri­nen hah­mo, joka sai lem­pi­ni­men Mensch. Se mer­kit­see ih­mis­tä isol­la i:llä. 

– Stil­le­rin kaut­ta ha­lu­sin miet­tiä, mi­ten ih­mi­nen si­tou­tuu aut­ta­maan mui­ta, kun se saat­taa mak­saa pal­jon it­sel­le. Kan­nat­taa­ko edes yrit­tää, kun tie­toa lop­pu­tu­lok­ses­ta ole? Kuu­luu­ko asia mi­nul­le? 

Pa­him­mil­laan aut­ta­ja jou­tuu va­lit­se­maan elä­män ja kuo­le­man vä­lil­lä. 

– Me nä­em­me elo­ku­vis­sa usein pää­hen­ki­lön, joka mak­saa kal­liis­ti jos­tain asi­as­ta, jon­ka ko­kee oi­ke­ak­si. Kris­tus on täl­lais­ten hah­mo­jen suu­ri esi­ku­va, mut­ta hän on vie­lä pal­jon enem­män kuin vain vää­ri­nym­mär­ret­ty oi­keus­tais­te­li­ja.

"Me näemme elokuvissa usein päähenkilön, joka maksaa kalliisti jostain asiasta, jonka kokee oikeaksi. Kristus on tällaisten hahmojen suuri esikuva", muistuttaa elokuvaohjaaja Klaus Härö. Kuva: Lehtikuva / Vesa Moilanen

Lehtikuva / Vesa Moilanen

Ko­vil­la ole­vat, kiu­sa­tut ja syr­ji­tyt yk­si­löt tai vä­hem­mis­töt sekä ih­mis­suh­teen­sa ihan it­se sös­si­neet ja si­vu­rai­teel­le jou­tu­neet tyy­pit ovat ol­leet usein kes­ki­ös­sä Klaus Hä­rön elo­ku­vis­sa. 

– Yri­tän an­taa ää­nen niil­le, joi­den oma ää­ni ei kuu­lu. Täs­sä ajas­sa nos­te­taan hel­pos­ti peuk­ku ylös tai alas, toi­sia puo­lus­te­taan tai vi­ha­taan. Ih­mi­set pi­täi­si näh­dä mo­ni­puo­li­sem­min.

Elo­ku­van voi­ma on pääs­tä hy­vin lä­hel­le yk­sit­täis­tä ih­mis­tä, ja sitä kaut­ta kat­so­jia voi­daan kos­ket­taa, oh­jaa­ja ko­kee. 

– Kai­kil­la elo­ku­vil­la­ni olen pyr­ki­nyt sa­mas­tu­mis­pin­nan tar­jo­a­mi­seen, jot­ta pää­si­sim­me nä­ke­mään eri­lais­ten ih­mis­ten si­sään. Toi­von it­se­kin läh­te­vä­ni ai­na elo­ku­va­te­at­te­ris­ta ulos niin, et­tä olen pääs­syt het­kek­si jon­kun toi­sen saap­pai­siin. 

Lä­him­mäis­ten ti­lan­tee­seen eläy­ty­mi­nen ja tar­vit­ta­es­sa aut­ta­mi­nen on olen­nai­nen osa Hä­rön ajat­te­lua. Hän sa­noo kun­ni­oit­ta­van­sa suu­res­ti kaik­kia nii­tä, jot­ka ovat va­lin­neet em­paat­ti­sen ja alt­ruis­ti­sen tois­ten aut­ta­mi­sen tien. 

– Omais­hoi­ta­jat, va­paa­eh­tois­työn­te­ki­jät, sai­raan­hoi­ta­jat, opet­ta­jat, so­si­aa­li­työn­te­ki­jät, pas­to­rit… He ovat ar­vos­tuk­se­ni top-lis­tal­la. Yh­tä lail­la moni toi­mi­tus­joh­ta­ja saat­taa va­paa-ajal­laan aut­taa lä­hei­si­ään tai sai­ras­ta puo­li­so­aan. 

Klaus Härö ei ole tai­tei­li­ja­na mus­tan huu­mo­rin tai viil­tä­vän iro­ni­an ys­tä­vä, vaan hä­nen elo­ku­vis­saan suh­tau­du­taan han­ka­las­ti käyt­täy­ty­viin ja epä­kyp­siin­kin an­ti­san­ka­rei­hin lem­pe­äs­ti ja ym­mär­tä­väi­ses­ti. 

– Meil­lä on maa­il­mal­la pal­jon sel­lais­ta tai­de-elo­ku­vaa, joka on kyl­lä kek­se­li­äs­tä ja bril­jant­tia, mut­ta lop­pu­tu­le­ma saat­taa ol­la hy­vin­kin mus­taa, kyy­nis­tä tai he­do­nis­tis­ta. 

Tun­te­mat­to­mas­sa mes­ta­ris­sa (2019) van­ha tai­de­kaup­pi­as (Heik­ki Nou­si­ai­nen) saa ti­lai­suu­den tu­tus­tua ai­no­aan tyt­tä­reen­sä (Pir­jo Lon­ka), jo­hon on kat­kais­sut kau­an sit­ten ty­lys­ti vä­lit. 

Härö näyt­tää ajat­te­le­van, et­tä han­ka­lat­kin ih­mis­suh­teet voi­vat kor­jaan­tua tai vä­hin­tään pa­ran­tua, jos hy­vää tah­toa vain on, ja jos ar­mo käy oi­keu­des­ta. 

– Osoi­tan mie­lel­lä­ni elo­ku­vis­sa­ni koh­ti ih­mi­sen vä­lis­tä so­vin­toa. Olen kä­si­tel­lyt tätä tee­maa myös omas­sa elä­mäs­sä­ni. 

Oma­koh­tai­sis­ta ai­nek­sis­ta am­men­ta­vas­sa te­ok­ses­sa Elä­mää kuo­le­man jäl­keen (2020) tör­mäys­kurs­sil­la ovat äreä isä ja ai­kuis­tu­nut poi­ka, joi­den pi­täi­si jär­jes­tää äi­din hau­ta­jai­set. 

– Niin kau­an kuin ai­kui­nen lap­si ei tee so­vin­toa puut­teel­lis­ten van­hem­pien­sa ikä­vien puo­lien kans­sa, hän ei pys­ty ole­maan si­nut it­sen­sä­kään kans­sa, Härö tie­tää. 

Ruu­dus­sa ja suo­ra­tois­to­pal­ve­luis­sa näh­tä­vis­sä ole­vas­sa elo­ku­vas­sa Rak­kaa­ni me­ri­kap­tee­ni (2022) Härö jat­kaa van­hem­pien ja las­ten vai­kei­den suh­tei­den työs­tä­mis­tä. 

Mart­tyy­ri­mai­nen ne­li­kymp­pi­nen ty­tär Grace (Cat­he­ri­ne Wal­ker) sii­vo­aa isän­sä (Ja­mes Cos­mo) ko­tia ja lait­taa täl­le ruo­kaa. Van­ha me­ri­kar­hu ei apua kai­paa, ei­kä osaa kiit­tä­mät­tö­mä­nä ih­mi­se­nä ar­vos­taa sitä. 

Nimi Grace mer­kit­see ar­moa, mut­ta ty­tär on ky­ke­ne­mä­tön an­ta­maan an­teek­si isäl­leen. Grace ja­no­aa kii­tos­ta sii­tä uh­ris­ta ja työs­tä, min­kä on teh­nyt van­hem­pien­sa puo­les­ta, mut­ta rak­kaut­ta ja kii­tol­li­suut­ta ei voi vä­ki­pa­kol­la vaa­tia. 

Tyt­tä­ren hank­ki­mal­le ko­din­hoi­ta­jal­le­kaan (Bríd Bren­nan) kap­tee­ni ei an­na al­kuun avai­mia yh­tey­teen vaan pot­kut. Se­ni­o­rien rak­kaus­suh­de sii­tä sil­ti syn­tyy. 

– Ai­kui­ses­sa lap­ses­sa nos­taa pää­tään ka­teus, kat­ke­ruus ja mus­ta­suk­kai­suus. On su­rul­lis­ta, et­tä oman isän kai­puu es­tää sal­li­mas­ta hä­nel­le uut­ta rak­kaut­ta.

Jos lap­si on saa­nut epä­oi­keu­den­mu­kais­ta ja huo­noa koh­te­lua, kur­jis­ta ko­ke­muk­sis­ta on ym­mär­ret­tä­väs­ti vai­kea pääs­tä yli. 

– Mut­ta koko ai­kui­si­kään­sä ei voi käyt­tää kat­ke­raan uh­riu­tu­mi­seen ja van­hem­pien syyt­tä­mi­seen. Ih­mi­sen on hyvä an­taa an­teek­si.

Kris­ti­tyl­le ky­sees­sä ei ole vain vah­va suo­si­tus vaan vält­tä­mät­tö­myys. Kun ih­mi­nen on saa­nut an­teek­si Ju­ma­lal­ta, hä­net on kut­sut­tu an­ta­maan an­teek­si lä­hei­sil­leen, Härö pai­not­taa. 

Ai­na niin on­nel­li­ses­ti ei käy. Kat­so­ja saa jän­nit­tää, eh­ti­vät­kö kat­ke­ra Grace ja jää­rä isä so­pia en­nen kuin hau­raas­ta van­huk­ses­ta ai­ka jät­tää. 

Härö puo­lus­taa tuo­tan­nos­saan pon­nek­kaas­ti pie­niä ja heik­ko­ja, jot­ka ovat isom­pien­sa ar­moil­la. 

Nä­ky­mät­tö­män Eli­nan (2003) ni­mi­hen­ki­lö oi­reh­tii isän­sä kuo­le­maa ja jou­tuu opet­ta­jan­sa kiu­saa­mak­si. 

Lä­pi­mur­to­te­os Äi­deis­tä par­hain (2005) ker­too Ruot­siin lä­he­te­tys­tä so­ta­lap­ses­ta, joka koki kak­sin­ker­tai­sen hyl­kää­mi­sen jou­dut­tu­aan jät­tä­mään kas­vat­ti­per­heen­sä ja pa­laa­maan Suo­meen. 

Uu­si ih­mi­nen -elo­ku­vas­sa (2007) 17-vuo­ti­as köy­hän per­heen tyt­tö jou­tuu äi­tin­sä kuol­tua nais­ten työ­ko­tiin. Hän tais­te­lee oi­keu­des­taan äi­tiy­teen pak­kos­te­ri­loin­nin uhan al­la. 

Neu­vos­to­lii­ton dik­ta­tuu­rin al­la ol­lee­seen Vi­roon si­joit­tu­van Miek­kai­li­jan (2015) tee­ma­na on ai­kui­sen rat­kai­se­va roo­li las­ten elä­mäs­sä ja yk­si­lön eet­ti­nen tai­pu­mat­to­muus sys­tee­mis­sä, joka sor­taa ih­mi­siä. 

– Ha­lu­ai­sin sa­mais­tua Miek­kai­li­jan pää­hen­ki­lön eet­ti­seen tiuk­kuu­teen ja komp­ro­mis­sit­to­muu­teen, mut­ta oli­si suu­reel­lis­ta sa­noa, et­tä oli­sin niin kuin hän. Mie­tin usein, mil­lai­nen oli­sin to­si­pai­kan tul­len – eläi­sin­kö niin kuin us­kon?

Jok­seen­kin kai­kis­sa Klaus Hä­rön elo­ku­vis­sa voi ais­tia va­ka­van eet­ti­sen poh­din­nan ja ih­mi­sar­von puo­lus­ta­mi­sen li­säk­si myös tie­tyn hen­gel­li­sen sy­vä­u­lot­tu­vuu­den. 

Jot­kut ovat odot­ta­neet kris­ti­tyk­si tun­nus­tau­tu­neel­ta tai­tei­li­jal­ta tyh­jen­tä­vää elo­ku­val­lis­ta esi­tys­tä us­kos­ta, mut­ta mies pu­huu mie­luum­min asi­as­ta suu­sa­nal­li­ses­ti. Hä­nen mie­les­tään elo­ku­va hel­pos­ti kär­jis­tää ja yk­sin­ker­tais­taa mo­ni­mut­kai­sia asi­oi­ta ta­val­la, joka ei tee us­kol­le oi­keut­ta. 

– En tee us­kon­nol­li­sia ope­tu­se­lo­ku­via, saa­ti jo­tain sa­no­maa ju­lis­ta­vaa pro­pa­gan­daa, mut­ta eh­kä us­ko nä­kyy töi­de­ni taus­tal­la. Toi­von, et­tä elo­ku­va­ni jät­täi­si kat­so­jaan jäl­jen, joka oli­si ra­ken­ta­va ja hyvä. 

Omat ha­vain­not, elä­män­ko­ke­muk­set ja -kat­so­muk­set vä­lit­ty­vät tai­de­te­ok­siin usein tie­dos­ta­mal­la­kin ta­val­la, ja sitä kaut­ta epäi­le­mät­tä myös kris­til­lis­tä te­ma­tiik­kaa on tart­tu­nut Hä­rön töi­hin. 

– Ta­voit­tee­na­ni ei ole ol­lut kui­ten­kaan teh­dä kris­til­li­siä te­ok­sia, joi­hin si­joit­tai­sin vaik­ka­pa tuh­laa­ja­poi­kia tai mui­ta raa­ma­tul­li­sia hah­mo­ja. 

Kris­til­li­set ky­sy­myk­se­na­set­te­lut tu­le­vat sel­keim­min esiin mes­ta­ri­te­ok­ses­sa Pos­tia pap­pi Jaa­ko­bil­le (2009). Vuon­na 2022 yli 10 000 Hel­sin­gin Sa­no­main lu­ki­jaa va­lit­si sen 2000-lu­vun kos­ket­ta­vim­mak­si ko­ti­mai­sek­si elo­ku­vak­si. 

– Edes tä­män ai­heen koh­dal­la en aja­tel­lut, et­tä se oli­si kris­til­li­nen ver­taus­ku­va, vaik­ka sii­nä ker­ro­taan­kin hy­vin tär­ke­äs­tä asi­as­ta eli ar­mos­ta ja ih­mi­se­nä kel­paa­mi­ses­ta, Härö kom­men­toi. 

Hän sai Jaa­na Mak­ko­sen kä­si­kir­joi­tuk­sen yl­lät­tä­en ja pyy­tä­mät­tä pos­tis­sa ja vie­hät­tyi tä­män ta­vas­ta kä­si­tel­lä us­koa kar­he­an läm­pi­mäl­lä ot­teel­la. 

Mak­ko­sen in­noit­ta­ja­na oli van­ki­la­pas­to­ri Mark­ku Yli-Mäy­ry (1942–2023), jos­ta teh­dyn tv-do­ku­men­tin näh­ty­ään hän oli ha­lun­nut kir­joit­taa ar­mos­ta ja hy­vyy­des­tä. 

So­kea pap­pi Jaa­kob (Heik­ki Nou­si­ai­nen) saa avus­ta­jak­seen mur­has­ta ar­mah­de­tun elin­kau­tis­van­gin (Kaa­ri­na Ha­zard). Kat­ke­roi­tu­nut Lei­la ei us­ko mi­hin­kään, ei­kä toi­vo mi­tään elä­mäl­tä. Hän ei edes ha­lun­nut ulos van­ki­las­ta, sil­lä sel­li on myös paa­tu­neen nai­sen sie­lun si­säi­nen tila. 

Lei­lan vas­ten­tah­toi­se­na teh­tä­vä­nä on lu­kea Jaa­ko­bil­le ää­neen ih­mis­ten lä­het­tä­miä ru­kous- ja avun­pyyn­tö­jä ja vas­ta­ta kir­jei­siin sa­ne­lun mu­kai­ses­ti. 

– Lei­la vään­te­lee tur­hau­tu­nee­na naa­maan­sa lu­kies­saan kir­jei­tä. Elin it­se­kin 16 vuot­ta ei-kris­tit­ty­nä ja ym­mär­rän hy­vin, mi­ten vie­raal­ta ru­koi­le­mi­nen voi tun­tua.

– Vas­tak­kais­ten maa­il­man­kat­so­mus­ten kont­ras­ti ja yh­teen­tör­mäys oli kut­kut­ta­van kiin­nos­ta­va sy­ty­ke elo­ku­van te­ke­mi­sel­le.

Kun pos­tel­joo­ni lak­kaa ty­lyn Lei­lan ta­kia kii­kut­ta­mas­ta kir­jei­tä, tur­hau­tu­nut pap­pi me­nee pois to­lal­taan: ei­vät­kö ih­mi­set ja Ju­ma­la enää tar­vit­se hän­tä? 

Elä­vää Ju­ma­laa ei enää ole, on vain syvä hil­jai­suus. Pa­hoin rän­sis­ty­nyt pap­pi­la muis­tut­taa men­neen maa­il­man me­ne­te­tys­tä us­kos­ta ja ra­pis­tu­neis­ta ar­vois­ta. 

Pap­pi us­koi omiin an­si­oi­hin­sa ar­mon­vä­lit­tä­jä­nä ja hen­gel­li­siin san­ka­ri­te­koi­hin­sa, kun­nes kaik­ki yl­pey­den rip­peet­kin rii­sut­tiin. Tap­pa­ja taas ku­vit­te­lee ole­van­sa niin suu­ri syn­ti­nen, et­tei ar­moa rii­tä hä­nel­le. 

Te­ok­ses­sa oh­jaa­jaa ins­pi­roi­nut tee­ma oli juu­ri ar­mon tar­ve. 

– Jo­kai­nen meis­tä rik­koo pe­ri­aat­tei­taan ja tar­vit­see toi­sen ih­mi­sen tai Ju­ma­lan an­teek­si­an­toa. Mie­lel­lään mo­lem­pien. Ar­mo tuo toi­voa myös sil­loin kuin elä­mäs­tä ei tule toi­vo­tun kal­tais­ta. 

Kun ih­mis­mie­len pi­meys ja synk­kyys käy­vät suu­rek­si, lois­ta­vat ar­mon vä­läyk­set si­tä­kin kirk­kaam­min. Raa­dol­li­nen to­tuus ih­mis­ten heik­kou­des­ta ei jää Hä­rön elo­ku­vis­sa vii­mei­sek­si sa­nak­si ja ku­vak­si. 

Hän avaa te­ok­sis­saan usein kau­niis­ti ja kos­ket­ta­vas­ti so­vi­tuk­sen ja ar­mon mah­dol­li­suu­den, vä­hin­tään ilon ja ar­mon vi­lauk­sin.