Kolme päi­vää sen jäl­keen, kun Imat­ran seu­ra­kun­nan kirk­ko­her­ra, te­o­lo­gi­an toh­to­ri Mari Park­ki­nen va­lit­tiin Mik­ke­lin hiip­pa­kun­nan piis­pak­si, hä­nen työ­pöy­däl­leen kirk­ko­her­ran­vi­ras­tos­sa il­mes­tyy ir­to­kark­ki­pus­si. Yk­si pa­peis­ta on aja­tel­lut, et­tä so­ke­ri tu­lee nyt tar­pee­seen. Ele ker­too pal­jon: Mari Park­ki­nen on ol­lut Imat­ral­la ja Imat­ran seu­ra­kun­nas­sa ra­kas­tet­tu ja ar­vos­tet­tu joh­ta­ja, joka koh­taa ih­mi­set rin­nal­la kul­kien. Park­kis­ta us­kal­le­taan lä­hes­tyä.

Piis­pa elec­tal­la on ta­ka­naan in­ten­sii­vi­set kak­si vuot­ta, joi­hin si­säl­ty­vät muun mu­as­sa työn aloi­tus kirk­ko­her­ra­na, ko­ro­na-ai­ka, oma toh­to­rin­väi­tös­ti­lai­suus, Imat­ran Kol­men Ris­tin kir­kon pe­las­tu­so­pe­raa­tio, seu­ra­kun­ta­vaa­lit, puo­li vuot­ta kes­tä­nyt piis­pan­vaa­li­kam­pan­ja, ja lo­pul­ta va­lin­ta Mik­ke­lin hiip­pa­kun­nan uu­dek­si piis­pak­si. Imat­ral­la pai­kal­li­ses­sa Uu­tis­vuok­si-leh­des­sä kir­joi­te­taan Park­ki­sen per­heen toi­vo­van, et­tä hän pi­täi­si vä­lil­lä va­paa­ta­kin. Seu­ra­kun­nan hen­ki­lö­kun­ta tun­nis­taa aja­tuk­sen: Park­ki­nen tun­ne­taan ko­ko­nai­suu­det hal­tuun ot­ta­va­na joh­ta­ja­na. Li­säk­si hä­nen työ­huo­neen­sa ovi on ol­lut ai­na avoin­na – konk­reet­ti­ses­ti.

– Kirk­ko­her­ran työ on ol­lut to­del­la an­toi­saa. Olen ty­kän­nyt sii­tä, et­tä työ­tä on ol­lut pal­jon. Pa­rin vuo­den ai­ka­na työ­pöy­däl­lä on ol­lut pal­jon no­pe­al­la ai­ka­tau­lul­la si­säis­tet­tä­viä asi­oi­ta ja sa­mal­la kat­se on suun­tau­tu­nut tu­le­vai­suu­teen seu­ra­kun­nan ja työ­yh­tei­sön li­säk­si ko­ko­nais­kir­kol­li­sel­la ta­sol­la.

Samaa su­ku­puol­ta ole­vien kir­kol­li­nen vih­ki­mi­nen on kir­kon si­säl­lä mie­li­pi­teet kah­tia ja­ka­va ky­sy­mys. Se oli myös piis­pan­vaa­lis­sa yk­si polt­ta­vim­mis­ta ai­heis­ta.

– Avi­o­liit­to­ky­sy­myk­sen tu­le­nar­kuus oli sel­vää jo en­nen piis­pan­vaa­lia, mut­ta sen pai­no­ar­vo koko kirk­koon liit­ty­väs­sä kes­kus­te­lus­sa oli it­sel­le­ni­kin yl­lä­tys. Ti­lan­ne on vä­lil­lä niin kär­jis­ty­nyt, et­tä se la­maan­nut­taa ko­ko­nais­ku­van kir­kos­ta. Su­ku­puo­li- ja sek­su­aa­li­suus­ky­sy­myk­set ovat vah­vo­ja, ne ovat ih­mi­sen iden­ti­tee­tin yti­mes­sä. Avi­o­liit­to­ky­sy­mys tun­tuu kui­ten­kin ole­van mo­nil­le ai­noa kirk­koon liit­ty­vä ky­sy­mys ajas­sam­me.

– Kirk­koon tul­laan sie­lu edel­lä – ei su­ku­puo­li tai sek­su­aa­li­suus edel­lä. Ar­vos­tan avi­o­liit­toa myös sil­loin, kun sen sol­mi­vat ih­mi­set, jot­ka ovat sa­maa su­ku­puol­ta. Tasa-ar­voi­nen koh­te­lu ulot­tuu mie­les­tä­ni tä­män­kin asi­an yti­meen. Yk­sit­täi­nen piis­pa ei kui­ten­kaan ole asi­aan liit­ty­en rat­kai­se­vas­sa roo­lis­sa, pää­tök­set te­kee kir­kol­lis­ko­kous.

Kun ih­mi­nen va­li­taan piis­pak­si, hän­tä kuun­nel­laan heti her­kem­mäl­lä kor­val­la.

– On mie­tit­tä­vä en­tis­tä­kin tar­kem­min, mi­ten aset­te­lee sa­nan­sa. Tu­le­vas­ta piis­pas­ta ol­laan kiin­nos­tu­nei­ta, myös mah­dol­li­sis­ta tu­le­vis­ta lin­jauk­sis­ta­ni. Olen ko­ros­ta­nut, et­tä kir­kon tra­di­tio on ja py­syy. Evan­ke­liu­mia ju­lis­te­taan edel­leen. Meil­lä on Raa­mat­tu, tra­di­tio ja tun­nus­tus­kir­jat. Piis­pa on vain yk­si osa ko­ko­nai­suut­ta.

Park­kis­ta on va­lin­nan jäl­keen tul­tu iloi­ten ter­veh­ti­mään ja on­nit­te­le­maan ka­dul­la­kin.

– Ken­ties aja­tel­laan, et­tä työs­ken­te­ly­ta­vas­sa­ni on jo­tain sel­lais­ta, joka voi­si pal­vel­la kirk­koa täs­sä ajas­sa: tär­kein­tä on yh­des­sä ra­ken­ta­mi­nen ja kat­seen suun­taa­mi­nen tu­le­vai­suu­teen.

Park­ki­sen mie­les­tä täs­sä­kin het­kes­sä tär­kein­tä on muis­taa se mikä mei­tä yh­dis­tää: Kris­tuk­sen ris­tin­työ.

– Kir­kon yk­seys ra­ken­tuu Kris­tuk­sen kaut­ta; kris­tit­ty­jä yh­dis­tää ai­na Kris­tus. Ai­van niin kuin tä­nään­kin, al­ku­seu­ra­kun­nas­sa­kin on ol­tu eri­mie­li­siä. Eh­tool­lis­sa­nois­sa­kin sa­no­taan: yh­dis­tä mei­dät Hä­neen ja toi­siim­me. Mei­dän pi­tää vaa­lia tätä yk­seyt­tä, ja sa­mal­la op­pia elä­mään so­vi­te­tus­sa eri­lai­suu­des­sa.

Koh­taa­mi­nen ja ai­don di­a­lo­gin ta­voit­ta­mi­nen ovat Park­ki­sen mie­les­tä kir­kol­le tär­ke­ää alu­et­ta juu­ri nyt.

– Jee­sus kul­ki ih­mis­ten pa­ris­sa. Hän ot­ti osaa ih­mis­ten elä­mään, ru­koi­li, kuun­te­li ih­mis­ten mur­hei­ta, pa­ran­si. Kir­kon, joka on ol­lut tiu­kas­ti kiin­ni lain ja opin lu­ke­mi­ses­sa, on nyt ai­ka kuun­nel­la. Jee­sus ke­hot­ti ole­maan taa­koit­ta­mat­ta ih­mi­siä ja kul­ke­maan hei­dän rin­nal­laan. Toi­von, et­tä piis­pa­na osai­sin joh­dat­taa kirk­koa tä­hän suun­taan – ai­toon di­a­lo­giin. Jos kuun­te­lem­me vain opil­lis­ta puol­ta, Jee­suk­sen läs­nä­o­lo maa­il­mas­sa jää koh­taa­mat­ta ko­ko­naan.

Park­ki­sen val­mis­tau­tu­mi­nen syys­kuun piis­pan­vih­ki­myk­seen al­koi heti va­lin­nan jäl­keen. Mik­ke­lin hiip­pa­kun­nas­sa on ol­lut tra­di­ti­o­na, et­tä piis­pan viit­ta – vir­kaan liit­ty­vän sym­bo­lii­kan li­säk­si – pe­riy­tyy myös konk­reet­ti­ses­ti uu­del­le piis­pal­le. Piis­pa Sep­po Häk­ki­sen käyt­töön ot­ta­ma piis­pan­hiip­pa­kin siir­tyy nyt Mari Park­ki­sel­le.

– Olen iloi­nen sii­tä, et­tä tämä tra­di­tio säi­lyy.

Tu­le­van piis­pan ka­len­te­ri täyt­tyy jo ko­vaa vauh­tia. Syk­syl­lä on edes­sä seu­ra­kun­ta­vie­rai­lu­ja, piis­pain­ko­kous, or­di­naa­ti­o­kou­lu­tus­ta, pap­pis­vih­ki­mys, kirk­ko­her­ran vir­kaan aset­ta­mi­sia ja kir­kol­lis­ko­kous mar­ras­kuus­sa. Kir­joi­tus­töi­tä piis­pa te­kee pal­jon.

Piis­pan­vaa­lin jäl­kei­nen ke­sä­lo­ma tar­jo­si mah­dol­li­suu­den myös het­ken hen­gäh­dyk­seen. Park­ki­nen ra­kas­taa kir­jo­ja ja eh­ti lo­mal­laan lu­kea myös omak­si ilok­seen. Sie­ni­ret­ket­kin kuu­lu­vat tär­ke­ä­nä osa­na ke­sän­viet­toon.

– Luen mie­lel­lä­ni his­to­ri­al­li­sia elä­mä­ker­to­ja. Dek­ka­rit jä­tän lu­ke­mat­ta, niis­tä me­nee yö­u­net. Pöy­däl­lä­ni oli ke­säl­lä myös tu­le­viin ko­kouk­siin liit­ty­vää lu­et­ta­vaa. Lap­sen­lap­sen kans­sa teim­me ke­sä­ret­kiä ja pak­ka­sim­me mu­kaan klas­sik­ko­e­väät: pil­li­me­hua, kurk­ku­voi­lei­piä ja jo­tain herk­kua. Yk­si ke­sän pie­nis­tä ilois­ta oli sie­ni­met­säs­tä löy­ty­neet kan­ta­rel­lit. Ke­sä­lo­mal­la löy­tyi myös asun­to Mik­ke­lis­tä.

Muut­to­kuor­maan läh­tee myös Imat­ral­la käy­tös­sä ol­lut van­ha pui­nen työ­tuo­li, jon­ka Park­ki­nen on it­se en­ti­söi­nyt.

– Tuo­li oli en­sim­mäi­nen en­ti­söin­ti­työ­ni noin 30 vuot­ta sit­ten. Se on kul­ke­nut mu­ka­na­ni sii­tä läh­tien. Tein täl­lä tuo­lil­la is­tu­en myös väi­tös­kir­ja­ni ja olen tot­tu­nut sel­kä­no­jan jyrk­kään kul­maan. Täl­lä tuo­lil­la is­tu­en py­syy suo­ra­sel­käi­se­nä, Park­ki­nen hy­myi­lee.

Py­säh­ty­mi­nen­kin on tar­peen, jot­tei mai­se­man kau­neus unoh­tui­si.

– Me­nem­me niin no­pe­al­la tah­dil­la ny­ky­ään, et­tä it­se­ään­kin on ak­tii­vi­ses­ti muis­tu­tet­ta­va py­säh­ty­mään. Huo­le­ton vii­pyi­ly, jota Fran­sis­cus As­si­si­lai­nen­kin har­joit­ti, on it­sel­le­ni tär­ke­ää.

Mik­ke­lin hiip­pa­kun­nan tu­le­va piis­pa ko­kee kir­kon pal­ve­li­jan roo­lin vah­vas­ti omak­seen.

– Kirk­ko tun­tuu ko­dil­ta, kai­kes­sa ro­soi­suu­des­saan­kin. On ilo ol­la yh­des­sä tätä hiip­pa­kun­taa ra­ken­ta­mas­sa. Toi­vo­tan hy­vän Ju­ma­lan siu­naus­ta koko hiip­pa­kun­taan. Toi­vot­ta­vas­ti ta­paam­me to­reil­la ja kir­kois­sa.

Kir­joit­ta­ja on Imat­ran seu­ra­kun­nan tie­dot­ta­ja. Ark­ki­piis­pa Ta­pio Luo­ma vih­kii Mari Park­ki­sen Mik­ke­lin hiip­pa­kun­nan piis­pak­si Mik­ke­lin tuo­mi­o­kir­kos­sa 3.9. Päi­jät-Hä­meen ro­vas­ti­kun­ta kuu­luu Mik­ke­lin hiip­pa­kun­taan.