Tällaista on omaishoitajakodin arki – Terttu Kopra ryhtyi muistisairaan miehensä Veikon omaishoitajaksi
Seinäkello raksuttaa ja televisio on päällä. Terttu ja Veikko Kopran kodissa on hiljaista. Puhetta pitää yllä Terttu, sillä hänen puolisonsa ei monta sanaa päivän mittaan sano. Syynä vähäiseen puhumiseen on Veikon muistisairaus.
– Vaikka yritän hänelle jutella, en saa vastausta, kuvaa Terttu Kopra.
Miehen muistisairaus todettiin yli kymmen vuotta sitten, jolloin Koprat olivat jo kumpikin eläkkeellä. Ensimmäiset kymmenen vuotta menivät sairaudesta huolimatta mukavasti, vaikka sairaus eteni koko ajan.
Lokakuussa 2020 Tertusta tuli virallisesti miehensä omaishoitaja. Hän saa omaishoidon tukea ja palveluseteleitä. Siinä voittavat sekä Veikko, joka haluaa ehdottomasti asua kotona ja yhteiskunta, joka säästyy yhden laitospaikan kustannuksilta.
– Koskaan Veikko ei ole ollut paha minulle, ja hän on nytkin hyväntahtoinen. Meillä on ollut hyvä yhteinen elämä. Veikko ei missään tapauksessa halunnut laitokseen, joten ryhdyin hänen omaishoitajakseen. Muuta vaihtoehtoa en edes miettinyt.
– Kotona minun on hyvä olla, sanoo Veikko.
"Veikko ei missään tapauksessa halunnut laitokseen, joten ryhdyin hänen omaishoitajakseen. Muuta vaihtoehtoa en edes miettinyt", sanoo Terttu Kopra. "Kotona minun on hyvä olla", sanoo Veikko Kopra. Kuva: Markku Lehtinen
Markku Lehtinen
Pariskunta on pitänyt yhtä jo kuusikymmentä vuotta. Terttu tapasi Veikkonsa kuusitoistavuotiaana Sointulan tansseissa, ja Veikko oli tuolloin kahdenkymmenen. Kaksi vuotta myöhemmin tanssittiin häitä Pyrylän nuorisoseurantalolla, kun ensin oli käyty vihillä Nastolan kirkossa.
Vaimo muistelee, miten terveytensä päivinä mies hoiti työnsä lisäksi kotihommatkin: teki ruuat, siivosi, pesi ikkunat ja lapioi lumet. Nyt hän ei kykene huolehtimaan edes itsestään.
– Muistisairaus on vienyt puheen lisäksi oma-aloitteisuutta. Hän ei peseydy itse, syö ja pukee vain, jos kaikki tarvittava on esillä. Ennen hän halasi minua joka aamu, mutta nyt se on jäänyt. Entinen yhteiselämä on muuttunut toisenlaiseksi, mutta haluan pitää huolta hänestä.
Monille muistisairaille ominaiseen tapaan Veikolta menevät sukupolvet sekaisin. Oman lapsuudenaikaisen valokuvansa äiti ja veli vierellään hän nimeää Tertuksi ja pariskunnan kahdeksi pojanpojaksi. Muisti temppuilee paikkojen, aikojen ja tapahtumien kanssa. Vanhat asiat tuntuvat eilisiltä, ja tuleville päiville ei hahmotu sisältöä. Ihmiset menevät sekaisin, katoavat mielestä, muuttuvat tunnistamattomiksi.
– Kyllä minä Tertun tunnen, sanoo Veikko tyytyväisenä.
Hän nukkuu aamuisin pitkään, sitten vuorossa on aamupala ja pieni lenkki ulkona vaimon kanssa. Yksinään hän käy vain postilaatikolla. Päivä kuluu iltaan saakka television ääressä mukavassa tuolissa lämmikkeenä villapeitto ja villasukat, molemmat Tertun tekemiä.
– Urheilua katselisin vaikka kuinka kauan, mutta kaikkea muutakin.
Ennen Veikon sairastumista Koprat olivat aktiivinen pariskunta. Vieraita kävi usein, ja heillä oli paljon ystäviä.
– Olimme aina menossa muiden kanssa. Nyt osa ystävistä on jo kuollut, ja osa lakkasi pitämästä yhteyttä, kun Veikko sairastui. Yksi ystäväperhe kävi, mutta nekin vierailut loppuivat koronan takia. Poika ja miniä käyvät täällä säännöllisesti mäyräkoiriensa Nöpön ja Ellin kanssa.
Vaihtelua ja virkistystä Koprien elämään ovat tuoneet Omaishoitajien Liiton ja Lahden seurakuntien yhdessä järjestämät leiripäivät Siikaniemessä. Tänä vuonna toiveena on saada Veikko mukaan Palvelukeskus Linnunlaulun päivätoimintaan muutamaksi tunniksi joka toinen viikko.
– Veikkoa aktivoisi ja virkistäisi kovasti, kun hänet saisi muiden ihmisten joukkoon, uskoo Terttu Kopra.
Joulukuussa Veikko oli lomapaikalla Lahdessa kuntoutuskeskuksessa muutaman päivän, mutta ei viihtynyt siellä, vaikka hoito oli hyvää. Kotona on Veikon mielestä aina parempi olla.
Jotta Terttu Kopra saa muutaman tunnin itselleen, hoitopalveluyrityksestä käy kunnan palvelusetelillä työntekijä kerran viikossa, ja silloin hän lähtee kalastamaan.
Hän iloitsee suuresti hetkestä omaa aikaa ja ennen kaikkea juttuseurasta. Pilkkijät ja onkijat ovat tuttuja vuosien takaa, joten tarinaa riittää.
– Veikko minut on aikoinaan kalastukseen hurauttanut. Kalastus oli meidän yhteinen harrastuksemme, mutta enää Veikko ei lähde mukaan, vaikka koetan houkutella.
Koprat eivät olleet mitä tahansa sinttien narraajia, vaan myös kilpakalastajia. Molemmat ovat palkinnoille päässeitä kalamiehiä ihan SM-tasolla.
Kun Koprat ennen eläkkeelle pääsyään pohtivat tulevia vuosia, kummankin mielessä oli matkustaminen. Sitten eläkkeellä olisi aikaa reissata. Nyt olisi aikaa, mutta sairaus estää sen.
Tutkimuksissa on todettu, että Veikon sairaus lähentelee vaikea-asteisen muistisairauden rajaa. Mitä sitten, kun tulee se aamu, jolloin Veikko ei enää tunne Terttua.
– Se on sen ajan asia, sanoo Terttu.