Tuore väitöstutkimus tuo uutta tietoa inkeriläisten paluumuutosta – autonomiatoive pelästytti
Suomen poliittisen historian tutkija Kristiina Häikiö on väitöstutkimuksessaan paneutunut inkeriläisten paluumuuttoon, joka alkoi 1990-luvun alussa ja päättyi vuonna 2016. Tutkimustulos yllätti tutkijankin.
Päätös inkeriläisten laajan paluumuuton sallimisesta tehtiin Suomen poliittisen johdon tasolla presidentti Mauno Koiviston, pääministeri Harri Holkerin, sisäministeri Jarmo Rantasen ja ulkoministeri Pertti Paasion kesken.
Paluumuutosta kuultiin vuonna 990 television Baltian tilannetta koskevassa ohjelmassa, jossa Mauno Koivisto lähes sivumennen totesi, että Suomi voi ottaa inkeriläisiä vastaan ulkosuomalaisina paluumuuttajina.
Koivisto kuvasi inkeriläisiä suomalaisiksi, jotka Ruotsin vallan (1600–1700) toimesta oli siirretty ja jotka uskonnoltaan olivat luterilaisia.
Koivisto puhui ohjelmassa inkeriläisistä 58 sekuntia, mutta nuo sekunnit saivat liikkeelle 30 000–35 000 inkeriläisen muuton Suomeen. Legendaksi muodostunut tarina siitä, että Koivisto kutsui inkeriläiset Suomeen, ei siis pidä paikkaansa. Koivisto ei kutsunut ketään, mutta inkeriläisten keskuudessa Koiviston sanat kuultiin kutsuna.
Vuosikymmenten varrella on pohdittu syitä Koiviston yllättävään ilmoitukseen. Esille on nostettu oikeudellismoraaliset motiivit. Olihan inkeriläisillä, kuten kellä tahansa ulkosuomalaisella, oikeus palata kotimaansa.
Suomi kantoi ehkä huonoa omaatuntoa, koska joutui valvontakomission vaatimuksesta vuonna 1944 palauttamaan 55 000 Suomeen evakuoitua inkeriläistä Neuvostoliittoon, jossa heidät kotiseutunsa sijaan kuljetettiin kauas Suomen rajalta, muun muassa Jarloslavlin alueelle Moskovan koillispuolelle. Koiviston empatia oli arvattavasti vuosikymmeniä vainotun suomalaislähtöisen kansan puolella.
Koiviston omaa perustelua päätökselleen ei ole tähän mennessä ymmärretty. Väitöskirjaansa varten Häikiö kävi tarkalla sihdillä läpi suuren määrän aineistoa.
– Keskeinen tutkimustulokseni on, että Koivisto otti kantaa inkeriläiskysymykseen ulko- ja turvallisuuspoliittisista syistä. Tämä tulos hämmästytti itseänikin.
– Kun kävin aineistoa läpi aikajärjestyksessä, huomasin, että Koivisto oli suunnitellut kannanoton ajankohdan hyvin tarkkaan.
1990-luvun vaihteessa elettiin historiallisia hetkiä. Neuvostoliitto oli hajoamassa, Mihail Gorbatšhovin avoimuuspolitiikka vapautti ilmapiiriä ja Neuvostoliiton monet kansalliset ryhmät uskaltautuivat vaatimaan oikeuksiaan.
Inkeriläisille oli vuoden 1920 Tarton rauhansopimuksessa esitetty kulttuuriautonomiaa. Siihen inkeriläiset nyt vetosivat ja vaativat myös Koivistoa ja Suomen valtionjohtoa ottamaan kantaa pyrkimyksiinsä.
Koivisto osoitti Häikiön mukaan suurta valtioviisautta.
– Hänellä oli sympatioita inkeriläisiä kohtaan, ja hän varmasti halusi auttaa heitä.
Tukemalla inkeriläisten autonomiatoiveita Koivisto olisi puuttunut Neuvostoliiton sisäisiin asioihin ja Suomen rajaa koskevaan kysymykseen, ja sillä olisi ollut katastrofaaliset seuraukset.
– Niinpä hän ei ottanut lainkaan kantaa autonomiahankkeeseen, mutta sen sijaan totesi, että paluumuuttajastatuksella inkeriläiset voivat muuttaa Suomeen. Näin voitiin auttaa inkeriläisiä, mutta samalla vältettiin törmäys Neuvostoliiton kanssa.
Häikiö, Kristiina, väitöskirja: "Paluumatkan mutkat: Inkeriläisten paluumuuton alkaminen ja laajeneminen Neuvostoliiton hajoamisen aikaan." SenioriFoorum 14.2. Salpausselän kirkossa: klo 13 kahvit, klo 14 väitöskirjatutkija Kristiina Häikiön luento "Inkeriläistutkimusta ja Jumalan johdatusta."