Meil­lä oli tääl­lä työ­pai­kal­la kah­vi­au­to­maa­tis­sa papu ju­mis­sa. Oli mo­ko­ma men­nyt ko­nees­sa sem­moi­seen paik­kaan, et­tä es­ti koko kah­vi­au­to­maa­tin toi­min­nan.

Sa­mais­tut­ta­vaa, ajat­te­lin. Pa­pu­kin ym­mär­si, et­tä nyt on se ai­ka vuo­des­ta, kun al­kaa vä­hän ju­mit­taa, mo­ni­kin asia.

Nis­kat tun­tu­vat ole­van ju­mis­sa, kun töis­sä ele­tään vuo­den kii­rei­sin­tä ai­kaa ja ko­neen ää­res­sä tu­lee ju­mi­tet­tua aa­mus­ta il­taan. Tu­pa­ju­mi is­kee taas sit­ten sa­man tien, kun ko­tiin en­nät­tää, ei­kä sil­loin yh­tään tee mie­li läh­teä pi­me­äs­sä il­las­sa ul­koi­le­maan. Lii­ken­ne se vas­ta ju­mit­taa­kin, kun tal­vi yl­lät­tää jäl­leen ker­ran au­toi­li­jat. En­täs sit­ten aja­tus – se vas­ta ju­mit­taa­kin – ja sen huo­maa sii­tä, et­tä tu­lok­se­na on täm­möi­nen kah­vi­pa­vus­ta al­kun­sa saa­nut kir­joi­tus.

Eläm­me par­hail­laan vuo­den pi­mein­tä ai­kaa. Aa­mul­la töi­hin kii­reh­ties­sä on pi­me­ää ja il­lal­la ko­tiin laa­hus­ta­es­sa on pi­me­ää. Miel­tä alen­ta­vaa vai­ku­tel­maa ko­ros­taa lu­men ja ve­den se­kai­nen soh­jo, joka kas­te­lee vaat­teet ja pa­lel­lut­taa var­paat. He­rät­tä­kää mi­nut ke­vääl­lä, sa­no­taan, ja vai­vu­taan kaa­mos­ti­laan, vä­hän kuin elä­mään ke­vy­es­ti loi­mot­ta­val­la sääs­tö­lie­kil­lä.

En­tä jos tänä vuon­na yrit­täi­si­kin vä­hän pis­tää vas­taan? Ei vai­pui­si­kaan täy­del­li­seen ju­mi­tuk­seen, vaan yrit­täi­si ai­na­kin py­syä pin­nal­la, vaik­ka soh­jo vä­lil­lä yl­täi­si kau­la­hui­viin saak­ka?

Mi­nul­le ei syk­sy ja al­ku­tal­vi ole kos­kaan ol­lut mi­ten­kään ko­vin help­poa ai­kaa. Jou­dun oi­kein kes­kit­ty­mään ja te­ke­mään oi­ke­as­ti töi­tä, jot­ta mie­li py­syi­si vir­ke­ä­nä ja aja­tus kirk­kaa­na. Lai­tan jal­kaan pin­kit kump­pa­rit, jos­sa var­paat py­sy­vät kui­vi­na. Läh­den puo­li­son kans­sa il­ta­len­kil­le ot­sa­lam­pun va­los­sa, jot­ta sai­sin pi­det­tyä ”tu­pa­ju­min” ja soh­van huu­maa­van kut­sun kau­ka­na. Päi­vi­sin, kun on va­loi­saa, vie­lä het­ken ai­kaa, käyn työ­ka­ve­rin kans­sa lou­naal­la tai kier­tä­mäs­sä kort­te­lin – se­hän aut­taa niin mie­len kuin nis­kan­kin ju­mei­hin. Syön vi­ta­mii­ne­ja ja nu­kun tar­peek­si. Lei­von las­ten kans­sa suk­laa­kek­se­jä.

Jot­kut toki naut­ti­vat täs­tä hyg­gei­lyn kul­ta-ajas­ta. He is­tu­vat ko­to­na vil­la­su­kat ja­las­sa kynt­ti­län va­los­sa ja ihas­te­le­vat har­maan eri sä­vy­jä pi­me­ne­väl­lä tai­vaal­la. Hei­tä ei synk­kä ja su­mui­nen vuo­de­nai­ka ju­mi­ta, vaan heil­le se on rau­hoit­tu­mi­sen ja ren­tou­tu­mi­sen, hil­jen­ty­mi­sen­kin ai­kaa.  

Mei­tä on mo­neen ju­naan, ja hyvä niin.

Mi­ten sinä suh­tau­dut va­lon vä­he­ne­mi­seen – nau­tit­ko vai ah­dis­tut­ko? Tais­te­let­ko pi­tääk­se­si mie­len vir­ke­ä­nä vai hy­väk­syt­kö to­si­a­si­at ja lai­tat kynt­ti­lät pa­la­maan?

Pa­la­taan vie­lä tä­män ju­mit­ta­van teks­tin ”pää­hen­ki­löön”, eli kah­vi­pa­puun. Sil­le kävi hy­vin, sil­lä se ei jak­sa­nut kau­an ju­mit­taa. Se ym­mär­si, et­tä ti­lan­teet tu­le­vat ja me­ne­vät ja elä­mä jat­kuu, lie­vis­tä ju­mi­tuk­sis­ta huo­li­mat­ta.