Ot­tei­ta elä­väs­tä elä­mäs­tä, osa 1: Is­tah­dan z-ju­naan, olen läh­dös­sä töis­tä ko­tiin. Täy­des­sä ju­nas­sa ih­mi­set is­tu­vat vie­ri vie­res­sä ja yrit­tä­vät ase­tel­la rep­pu­jaan ruuh­kai­seen jal­ka­ti­laan. Ul­ko­na sa­taa ja syk­syi­seen ta­paan on ko­ti­mat­kal­la jo pilk­ko­pi­me­ää. Minä is­tun ik­ku­na­pai­kal­la, ja viis­tos­ti vas­ta­pää­tä mi­nua aset­tuu is­tu­maan van­hem­pi mies. Hä­nen vaat­teen­sa tuok­sah­ta­vat mon­ta ker­taa kas­tu­neil­le ja ole­mus on − no, sa­no­taan vaik­ka et­tä elä­mää näh­nyt. Mies ke­rää kat­sei­ta ja mie­tin, pi­täi­si­kö vaih­taa paik­kaa. Juna eh­tii kui­ten­kin läh­teä liik­keel­le.

Na­pu­tan läp­pä­ri­ä­ni, kun mies yh­täk­kiä kyy­ris­tyy ja ka­to­aa rep­pu­ni al­le jal­ka­ti­laan. Säi­käh­dän ja ve­täy­dyn lä­hem­mäs ik­ku­naa, kuin tur­vaan. Sa­man tien mies nou­see ta­kai­sin is­tu­maan ja ojen­taa mi­nul­le la­pa­se­ni, jot­ka ovat ti­pah­ta­neet lat­ti­al­le. ”Nämä ovat var­maan si­nun? Hie­not, olet­ko it­se teh­nyt?” kä­heä ää­ni ky­syy. Mu­mi­sen jo­tain, et­tä ovat anop­pi­ni te­ke­mät. Mies hy­myi­lee ja tu­lee sa­mal­la pal­jas­ta­neek­si osit­tain ham­paat­to­man suun­sa. Sa­naa­kaan sa­no­mat­ta hän al­kaa kai­vel­la tas­ku­aan ja ot­taa siel­tä kak­si Pät­kis-pa­tuk­kaa. Toi­sen hän ojen­taa mi­nul­le, toi­sen avaa it­sel­leen. Kii­tän mut­ta kiel­täy­dyn, ei­hän vie­rail­ta ih­mi­sil­tä mi­tään kuu­lu ot­taa. Mies heit­tää Pät­kik­sen läp­pä­ri­ni pääl­le. Sii­nä­pä sit­ten mu­tus­te­lem­me me kak­si mat­kus­ta­jaa suk­laa­ta, yh­des­sä ja hil­jaa. ”Kyl­lä on pi­me­ää”, kä­hi­see mies ja vink­kaa ik­ku­nas­ta ulos. ”Joo”, saan sa­not­tua. Sii­nä kaik­ki. En­nak­ko­luu­lo­jen täyt­tä­mäs­sä ju­na­vau­nus­sa sain ko­kea pa­la­sen vil­pi­tön­tä ja yl­lät­tä­vää ys­tä­väl­li­syyt­tä. Se oli hie­no het­ki.

Osa 2. Käyn kes­kel­lä työ­päi­vää kau­pas­sa. Os­tan lou­nas­sa­laa­tin ja pie­nes­sä nä­läs­sä tu­len ke­räil­leek­si kä­si­var­sil­le­ni kaik­kea muu­ta­kin. Pais­to­pis­teel­tä pari rii­si­pii­rak­kaa sa­laa­tin kyl­keen. In­ki­vää­ris­hot­ti on hyvä, kun fluns­sa mei­naa teh­dä tu­lo­aan. Vä­li­pa­la­pa­tu­koi­ta il­ta­päi­vän näl­kää tain­nut­ta­maan. Kas­sal­le men­nes­sä roi­ko­tan sor­mis­sa­ni vie­lä man­da­rii­ni­pus­sia ja saan os­tok­se­ni hät­hä­tää ase­tel­tua it­se­pal­ve­lu­kas­sal­le. Kä­det ovat kan­ta­mi­ses­ta ki­pe­ät ja vii­va­koo­dit­kin ovat nä­kö­jään taas ka­don­neet ihan jo­kai­ses­ta tuot­tees­ta. Kuin tyh­jäs­tä vie­ree­ni il­mes­tyy kas­sa­työn­te­ki­jä. ”Ha­lu­ai­sit­te­ko pie­nen pus­sin os­tok­sil­le?” hän ky­syy maa­il­man ys­tä­väl­li­sim­mäl­lä ää­nel­lä. Kos­ka en edel­leen­kään ym­mär­rä, mis­tä pii­los­ta hän sii­hen vie­ree­ni pel­mah­ti, saan sa­not­tua vain et­tä ”Joo”. Se on­kin nä­em­mä va­ki­o­vas­tauk­se­ni yl­lät­tä­vis­sä ti­lan­teis­sa. Kun läh­den, kas­sa­työn­te­ki­jä hy­myi­lee mi­nul­le niin, et­tä hä­nen sil­män­sä­kin hy­myi­le­vät. Toi­vot­taa mu­ka­vaa päi­vää. Ke­vyt är­ty­nei­syy­te­ni on ka­don­nut har­maan tai­vaan tuu­liin. Mie­li on ke­vyt ja olo läm­min vie­lä pit­kään, ihan vain tuon koh­te­li­aan ih­mi­sen an­si­os­ta.

Kak­si ly­hyt­tä ja yl­lät­tä­vää koh­taa­mis­ta ihan ta­val­li­ses­sa ar­jes­sa to­dis­ta­vat, et­tä toi­sen huo­mi­oi­mi­seen ei pal­joa tar­vi­ta.

Mil­lai­sis­sa ti­lan­teis­sa sinä olet tul­lut yl­lä­te­tyk­si ja koh­dan­nut vil­pi­tön­tä ys­tä­väl­li­syyt­tä? 

Kir­joit­ta­ja on Kir­kon­seu­dun tuot­ta­ja.