”Di­a­ko­nia on ih­mi­sar­von yl­lä­pi­tä­mis­tä, koh­da­tuk­si ja kan­ne­tuk­si tu­le­mis­ta. Se to­teu­tuu ih­mis­ten pa­ris­sa joko hen­ki­lö­koh­tai­ses­ti tai yh­tei­söl­li­ses­ti. Ju­ma­lan rak­kau­des­ta työ kum­pu­aa, vaik­ka sitä ei ai­na sa­no­ta ää­neen. Em­me ky­se­le avun tar­vit­si­joil­ta kir­kon jä­se­nyyt­tä.

Jol­le­kin apu voi ol­la ta­lou­del­lis­ta tu­kea, las­ku­jen lä­pi­käy­mis­tä tai etuuk­sien ha­ke­mis­ta yh­des­sä. Toi­sen kans­sa se on kes­kus­te­lua ja sie­lun­hoi­toa. Saa­tan men­nä asi­ak­kaan kans­sa luon­toon kä­ve­lyl­le tai et­siä lah­joi­tus­ta­va­roi­ta uu­den elä­män al­kuun.

Vas­taan di­a­ko­ni­a­työs­tä Har­to­las­sa, jo­ten eri-ikäis­ten ryh­mä­toi­min­ta ja ta­pah­tu­mien koor­di­noin­ti kuu­lu­vat työ­hö­ni. Or­ga­ni­soin ruo­ka-apua, yh­teis­ruo­kai­lu­ja ja va­paa­eh­tois­ten ys­tä­vä­pal­ve­lua van­huk­sil­le. Olen työs­sä­ni myös läs­nä so­si­aa­li­ses­sa me­di­as­sa.

Tyk­kään teh­dä yh­teis­työ­tä pai­kal­lis­ten aut­ta­ja­ta­ho­jen kans­sa, ja olen in­nos­tu­nut myös val­ta­kun­nal­li­ses­ta di­a­ko­ni­an ke­hit­tä­mi­ses­tä. Kun kuu­lee uu­sia nä­kö­kul­mia, op­pii eni­ten.

Ih­mis­ten aut­ta­mi­nen on ol­lut nuo­res­ta as­ti sy­dä­mel­lä­ni. En kui­ten­kaan ha­lua päs­mä­röi­dä, mi­ten mui­den pi­täi­si elää, vaan et­siä yh­des­sä po­lun­päi­tä.

Oma­kaan elä­mä­ni ei ole ol­lut sel­keä ja help­po. Ran­kan kiu­saa­mi­sen sekä yk­sin­huol­ta­juu­den ko­ke­nee­na mi­nul­la­kin on tart­tu­ma­pin­taa yk­si­näi­syy­teen ja ta­lous­vai­keuk­siin. Se on opet­ta­nut toi­sen ase­maan aset­tu­mis­ta ja ih­mi­sen hä­dän koh­taa­mis­ta. Hä­dän het­kel­lä on tär­ke­ää, et­tä joku koh­taa ja nä­kee, vaik­ka vai­ke­at asi­at ei­vät rat­ke­ai­si vä­lit­tö­mäs­ti.

Yk­si­näi­syyt­tä on pal­jon. On myös ka­sau­tu­vaa huo­no-osai­suut­ta ja ta­lous­vai­keuk­sia. Maa­seu­dul­ta on pit­kä mat­ka pal­ve­lu­jen luo, ja se nä­kyy di­a­ko­ni­a­työs­sä. Mo­nel­la ei ole va­raa läh­teä mat­ko­jen pää­hän hoi­dat­ta­maan sai­rauk­si­aan.

Kir­kon on tär­ke­ää ol­la hei­kom­pien ää­ne­nä, mut­ta oli­si pääs­tä­vä vai­kut­ta­maan myös juu­ri­syi­hin: mik­si on pa­hoin­voin­tia ja köy­hyyt­tä?

Riit­tä­mät­tö­myy­den tun­ne on vä­lil­lä ras­kas­ta, mut­ta sil­ti ra­kas­tun työ­hö­ni ai­na uu­del­leen. Ru­koi­len pal­jon, se on iso voi­ma­va­ra. La­taan ak­ku­ja myös lä­hi­luon­nos­sa liik­ku­en ja ru­no­ja kir­joit­ta­en. Ru­nois­sa sa­noi­tan omia tun­tei­ta­ni sekä sitä, mitä työs­sä­ni kan­nan.

Ih­mis­ten elä­män­ta­ri­nat kos­ket­ta­vat ja opet­ta­vat. Pa­lau­te on jos­kus lii­kut­ta­vaa: muis­tan vuo­sien ta­kaa erään päih­tei­tä käyt­tä­neen hen­ki­lön, joka jos­ta­kin syys­tä ha­lu­si an­taa mi­nul­le kuk­ka­sen – yh­den ai­no­an api­lan.”

Di­a­ko­ni­a­työn­te­ki­jä Kir­si Män­nis­tö, 42, Tai­ni­on­vir­ran seu­ra­kun­ta, Har­to­la.

Kir­si Män­nis­tön Pol­ku­ja kas­vun­maal­la -blogi: pol­ku­ja­kas­vun­maal­la.com.