Helena Salakka: Tätä kevättä ei
muisteta koirankakkakeskustelusta
Lahden seurakunnat
Ystäväni mainosti Facebookissa sitä, että hänen lapsensa urheilujoukkuetta voi tukea ostamalla sukkia. Samaan hengenvetoon hän pyysi tätä anteeksi. Voinko minä mainostaa sosiaalisessa mediassa sukkia, kun toiset kuolevat samaan aikaan ohjusiskussa Ukrainassa?
Ukrainan kriisi on vyörynyt silmillemme ja uponnut sydämiimme reilun kuukauden ajan. Jotkut ovat pistäneet pystyyn keräyksiä ja lähteneet Puolaan viemään tarvikkeita pakolaisille. Jotkut ovat tuoneet pikkubusseilla pakolaisia Suomeen ja majoittaneet heitä omiin koteihinsa. Moni meistä on osallistunut keräyksiin. Kaupungit ovat lahjoittaneet Ukrainaan rahaa ja järjestävät majoitusta ukrainalaisperheille ja koulutusta lapsille. Poliitikot yrittävät tehdä, mitä pystyvät. Jokainen on yrittänyt tehdä edes jotain. Tänään yksittäinen mies heilutti isoa Ukrainan lippua kadun varressa Lahdessa.
Viidesluokkalaiseni haluaa seurata joka päivä uutisista, mitä Ukrainaan kuuluu. Hän ei ole yksin. Me haluamme tietää, miten Ukrainassa voidaan.
Samaan aikaan arkemme rullaa Suomessa, mutta ei entiseen malliin. Sen lisäksi, että Ukraina on joka päivä ajatuksissamme, olemme tyhjentäneet apteekit joditableteista ja kodinkoneliikkeet patterilla toimivista radioista. Kaupungit ja taloyhtiöt ovat selvittäneet väestönsuojiensa tilanteen.
Mietimme, minne me menisimme ja mitä me tekisimme, jos vastaava tilanne tapahtuisi meillä. Mökille? Pitäisikö sinne viimein asentaa aurinkopaneelit, että saisi sähköä, jos sitä ei enää saa normaalisti? Pitäisikö omavaraisuusastetta nostaa tekemällä isompi kasvimaa ensi kesänä? Rakentaisiko maakellarin? Pitäisikö viimein opetella talvikalastusta?
Olen seurannut netissä keskustelua myös siitä, mistä maasta kannattaisi ostaa vara-asunto, jos Venäjä tunkeutuisi Suomeen. Mikä olisi turvallisin ilmansuunta paeta? Osa on pohtinut myös sitä, korvaako vakuutus, jos oma asunto pommitetaan maan tasalle. Armeijassa olevien vanhemmat ovat pohtineet sitä, mihin tehtävään ja miten lähelle eturintamaa oma lapsi joutuisi, jos Suomi joutuisi sotaan.
Tänä keväänä meillä on ollut isompia asioita mietittävänä kuin jokakeväinen koirankakkakeskustelu. Tämä keskustelu on kertonut siitä, että maailmassa on kaikki hyvin, kun suurin murheemme on ollut sulaneen lumen keskeltä paljastuva koiran kakkakikkare.
Kun kevät etenee ja päivät kuluvat, toivon, että emme ala turtua Ukrainan tilanteeseen. Ja vaikka alkaisimme turtua, toivon, että jaksaisimme edelleen auttaa omien voimiemme mukaan. Sota-ajan elänyt uskova mummoni on tullut viime päivinä mieleeni. Hän teki paljon työtä ja rukoili. Hän auttoi muita, missä pystyi. Hän ei tehnyt itsestään koskaan numeroa. Viimeisinä vuosinaan hän oli muistisairauden runtelema, mutta hänen viestinsä meille nuoremmilleen oli kirkas: ”Hyvvyyttä etiäpäin viemään.”
Kirjoittaja on lahtelainen opinto-ohjaaja ja aineenopettaja.