Sii­nä hän kä­ve­li kau­pan kark­ki­hyl­ly­jen vä­lis­sä on­nel­li­nen il­me kas­voil­laan. Ei­kä se joh­tu­nut vii­kon­lo­pus­ta. Tämä nuo­ri­mies ker­toi mi­nul­le, et­tä hä­nen ke­säl­lä saa­man­sa am­ma­til­li­sen kou­lu­tuk­sen opis­ke­lu­paik­ka tun­tui omal­ta: Hän sai sii­nä on­nis­tu­mi­sen ko­ke­muk­sia ja pää­si haas­ta­maan it­se­ään myös yli­o­pis­to­ta­soi­sil­la teh­tä­vil­lä. Hän, jol­le pe­rus­kou­lu ei ol­lut mi­kään help­po ras­ti.

Omas­sa työs­sä­ni pää­sen nä­ke­mään jat­ku­vas­ti sitä, mi­ten op­pi­las al­kaa oi­val­taa sitä, kuka hän oi­ke­as­ti on ja mitä kaik­kia vah­vuuk­sia ja mah­dol­li­suuk­sia hä­nel­lä on­kaan.

Olen saa­nut näh­dä, mi­ten op­pi­las, joka on jää­nyt luo­kal­le ja yrit­tää esit­tää muil­le ko­vis­ta, on­kin to­del­li­suu­des­sa lois­ta­via nä­kö­kul­mia kes­kus­te­luun tuo­va nuo­ri, kun hän pää­see ir­ti hä­nel­le an­ne­tus­ta roo­lis­ta.

Se luo­kan huo­noin kes­kit­ty­jä, jon­ka Wil­ma vilk­kuu orans­se­ja mer­kin­tö­jä tun­nin ai­ka­na hö­pöt­tä­mi­ses­tä ja va­el­te­lus­ta, tuo mi­nul­le työ­e­lä­mään­tu­tus­tu­mis­jak­son jäl­keen työ­nan­ta­jal­taan par­haan mah­dol­li­sen to­dis­tuk­sen ja hä­nel­le tar­jo­taan sa­man tien myös ke­sä­töi­tä.

Se op­pi­las, joka seit­se­män­nel­lä luo­kal­la piti it­se­ään maa­il­man ujoim­pa­na ih­mi­se­nä, ei­kä us­kal­ta­nut sa­noa edes omaa ni­me­ään ää­neen mui­den kuul­len, jut­te­lee yh­dek­sän­nel­lä luo­kal­la ren­nos­ti luo­kan edes­sä.

Sa­na­ni ei­vät rii­tä ku­vaa­maan, mil­tä se tun­tuu, kun näen op­pi­lait­te­ni voi­maan­tu­van ja in­nos­tu­van jos­tain. Se kos­ket­taa eten­kin sil­loin, kun op­pi­laan elä­män­ti­lan­ne ei ole ol­lut help­po.

Näen omas­sa työs­sä­ni myös sen, et­tä sil­lä, mitä me ai­kui­set teem­me ar­jes­sam­me, on val­ta­van iso mer­ki­tys.

Yk­sit­täi­nen moik­kaus, hymy, hy­väk­sy­vä kat­se ja kuu­lu­mis­ten ky­sy­mi­nen voi­vat tun­tua mi­tät­tö­män pie­nil­tä te­oil­ta, mut­ta olen näh­nyt, mikä mer­ki­tys niil­lä on sii­nä, et­tä nuo­ri ko­kee tu­le­van­sa huo­ma­tuk­si ja hy­väk­sy­tyk­si.

Van­hem­mat, et­te eh­kä ar­jen pyyk­ki- ja ruo­ka­rum­ban kes­kel­lä muis­ta, et­tä olet­te nuo­ril­len­ne maa­il­man tär­keim­piä ih­mi­siä. Nuo­ri ei vält­tä­mät­tä tule sa­no­neek­si teil­le, mikä mer­ki­tys teil­lä on heil­le. Te tu­et­te lu­ki­vai­keu­den kans­sa, olet­te apu­na uu­sis­sa, jän­nit­tä­vis­sä ti­lan­teis­sa ja otat­te vas­taan mur­ro­si­än pa­him­mat kuo­hut. Te vi­lah­dat­te nuor­ten pu­heis­sa ihan koko ajan, kun ky­se­len nuor­ten kuu­lu­mi­sia ja hei­dän elä­män­sä tär­keis­tä ih­mi­sis­tä.

Iso­van­hem­mat ja va­paa-ajan ai­kui­set – tei­dät­kin mai­ni­taan, kun nuo­ret ker­to­vat mi­nul­le elä­män­sä tär­keis­tä ih­mi­sis­tä. Mitä use­am­mal­ta elä­män­sä ih­mi­sel­tä nuo­ret saa­vat tu­kea ja kan­nus­tus­ta, sitä upe­am­pi ti­lan­ne. Jos­kus riit­tää se­kin, et­tä nuo­ren elä­mäs­sä on yk­si­kin tol­kul­li­nen ai­kui­nen, joka aut­taa ja tu­kee.

Kä­vim­me per­heem­me kans­sa vii­me sun­nun­tai­na seu­ra­kun­nan jär­jes­tä­mäs­sä sun­nun­tai­olk­ka­ris­sa. Pap­pi ter­veh­ti lap­sia, ky­syi hei­dän ni­men­sä – ja muis­ti nämä kym­me­net ni­met vie­lä puo­len tun­nin pääs­tä, kun pik­ku­lei­pu­rit pää­si­vät te­ke­mään säm­py­löi­tä. Tuo­kin oli koh­taa­mi­nen isol­la K:lla.

Kir­joit­ta­ja on lah­te­lai­nen opin­to-oh­jaa­ja ja ai­nee­no­pet­ta­ja.