Pap­pei­hin liit­tyy am­mat­ti­kun­ta­na ta­val­lis­ta enem­män en­nak­ko­kä­si­tyk­siä ja odo­tuk­sia. Aja­tel­laan vaik­ka elo­ku­vien pap­pe­ja: he ovat usein pel­koa he­rät­tä­vän tuo­mit­se­via tai in­hi­mil­li­sel­lä ta­val­la ym­mär­tä­viä. Ka­ri­ka­tyy­re­jä kaik­ki tyyn­ni. Kä­si­tyk­sien ja odo­tuk­sien kes­kel­lä kui­ten­kin te­kee työ­tään ih­mi­nen, jol­la sat­tuu ole­maan hen­gel­li­nen kut­su­mus ja joka on vi­hit­ty pa­pik­si.

Pa­pit ovat jo­ka­päi­väi­ses­sä työs­sään mo­nen­lai­sen toi­min­nan ve­tu­rei­ta: he luot­saa­vat rip­pi­kou­lu­ja, mes­su­ja, kas­te­ti­lai­suuk­sia, häi­tä ja hau­ta­jai­sia. Seu­ra­kun­tien pai­me­net eli kirk­ko­her­rat myös joh­ta­vat seu­ra­kun­ta­neu­vos­to­ja ja vas­taa­vat ta­lou­den­pi­dos­ta sekä liki kai­kes­ta muus­ta­kin, mitä seu­ra­kun­nas­sa ta­pah­tuu. Si­ten pap­pi on, ha­lu­si­pa tai ei, huo­mi­on kes­kel­lä ja jat­ku­van ar­vi­oin­nin koh­tee­na.

Hen­ki­nen työ on ku­lut­ta­vaa, ja ei ole ih­me, et­tä myös pa­pit uu­pu­vat. Tuo­reen am­ma­til­li­sen ky­se­lyn mu­kaan ko­ro­na-ai­ka li­sä­si pap­pien ja kant­to­rien ko­ke­maa työn kuor­mit­ta­vuut­ta. Vaik­ka val­ta­o­sa pa­peis­ta ko­kee ole­van­sa työ­hön­sä tyy­ty­väi­siä ja työs­sä on imua, on työ­tyy­ty­väi­syys kui­ten­kin mo­nel­la eri mit­ta­ril­la hei­ken­ty­nyt.

Tuo­rees­sa tut­ki­muk­ses­sa joka kol­mas pap­pi koki vai­keuk­sia työ­mää­rän­sä hoi­ta­mi­ses­sa, kun edel­li­ses­sä tut­ki­muk­ses­sa vain vii­de­so­sa koki näin. Yhä use­am­pi ko­kee ole­van­sa työ­vii­kon jäl­keen tyh­jiin pu­ser­ret­tu. Eni­ten haas­tei­ta työ­mää­räs­sään ja jak­sa­mi­ses­saan ko­ki­vat kirk­ko­her­rat.

Pa­pit ovat työ­a­jat­to­mia. Voi­si aja­tel­la, et­tä työ­a­jat­to­muus on yk­si mer­kit­tä­vä te­ki­jä riit­tä­mät­tö­myy­den tun­teen ke­hit­ty­mi­ses­sä ja pik­ku­hil­jaa ta­pah­tu­vas­sa uu­pu­mi­ses­sa. Sään­nöl­li­nen työ­ai­ka kun ra­jaa sel­vä­piir­tei­ses­ti eron työn ja va­paa-ajan vä­lil­lä.

Jopa noin kol­man­nes kir­kon hen­ki­lös­tös­tä on työ­ai­ka­lain ul­ko­puo­lel­la. Yh­te­nä mah­dol­li­se­na rat­kai­su­na on pi­det­ty siir­ty­mis­tä sel­vem­min sään­nel­tyyn työ­ai­kaan. Nai­set kan­nat­ta­vat sään­nel­tyä työ­ai­kaa mies­kol­le­goi­taan ylei­sem­min. Kan­na­tus on suu­rin­ta ruuh­ka­vuo­sia elä­vien kes­kuu­des­sa.

Vaik­ka työs­sä­jak­sa­mi­nen on en­si­si­jai­ses­ti työn­te­ki­jän ja työ­nan­ta­jan vä­li­nen asia, me muut voim­me teh­dä pal­jon­kin. Pa­pit ovat koh­taa­mi­sen am­mat­ti­lai­sia, tai­ta­via kuun­te­li­joi­ta ja myö­tä­e­lä­jiä. Kui­ten­kin he jou­tu­vat usein tun­ne­pus­ku­reik­si, joi­den pääl­le kaa­de­taan kos­mi­sen suu­ria asi­a­ko­ko­nai­suuk­sia kir­kon jä­sen­ka­dos­ta ih­mis­kun­nan luo­pu­muk­seen.

Oli­si hyvä ha­vai­ta ih­mi­nen pa­pin pan­nan ta­ka­na ja ym­mär­tää, et­tä hän­tä ilah­dut­ta­vat ja sa­tut­ta­vat enim­mäk­seen sa­mat asi­at kuin kaik­kia mui­ta­kin. Pap­pi te­kee työ­tä kut­su­muk­ses­taan kä­sin, mut­tei ole im­muu­ni ikä­vil­le sa­noil­le ja asen­teil­le. Pi­tä­kääm­me siis pa­peis­ta hy­vää huol­ta – tar­vit­sem­me hei­tä enem­män kuin ar­vaam­me­kaan.