Tuunaa oma kirkkosi – kirkko kaipaa paitsi millenniaaleja myös aatteen kirkastamista
Luterilainen kirkko tuottaa tasaisella tahdilla uusia tutkimuksia, siis tuoretta tietoa siitä, mihin Suomi tänään uskoo.
Tulokset eivät aina mairittele. Suomalainen uskoo, mihin uskoo, jos uskoo.
Tutkimukset z- ja y-sukupolvien eli millenniaalien uskonnollisuudesta kertovat karua kieltään: nuoret ovat entistä vähemmän sitoutuneita instituutioihin, sekä selvästi individualistisempia ja moniarvoisempia kuin edellinen, jo keski-ikäistynyt x-sukupolvi.
Tämä ilmenee esimerkiksi helmikuussa julkaistusta Millenniaalien kirkko – kulttuuriset muutokset ja kristillinen usko -artikkelikokoelmasta.
Olen lukenut tutkimuksia mielenkiinnolla, koska nuorten ikäluokkien kysymykset ovat relevantteja. Kirkko tekee monen mielestä paljon hyvää, eikä uuden sukupolven kirkkokritiikki ole mitenkään yksiulotteista, kuten vuosikymmenten takaisissa liikkeissä.
Lisäksi kirkko tulee toimituksiensa myötä kuvaan isoissa elämänvaiheissa: kasteissa, konfirmaatioissa, häissä ja hautajaisissa. Ne ovat tärkeitä siirtymäriittejä ja lujittavat kokemusta turvasatamasta, johon voi aina halutessaan palata.
Maallistuminen ei tietenkään ole yksipuolisesti ikäpolvikysymys, vaan ilmiö koskettaa lähes kaikissa elämäntilanteissa olevia länsimaisia ihmisiä.
Eri maiden kyselytutkimuksissa on havaittu, että mitä suuremmaksi aineellinen ja henkinen hyvinvointi kasvaa, sitä vähemmän kiinnostaa perinteinen, hierarkkinen uskonnollisuus.
Tutkija Kimmo Ketola kuvailee Kirkko ja kaupunki -lehdessä tätä kehityskuluksi, jossa yksilökeskeisyys ja yksilön voimaantuminen nousevat yhä tärkeämmiksi kriteereiksi.
Tilanne, jossa reseptiä etsitään uudelleen ja jossa nuoria pyydetään määrittelemään ja "tuunaamaan" kirkosta näköisensä, voi herättää sellaisenkin ajatuksen, että kirkolla on vain laihanlaisesti omaa sanottavaa. Kirkolla voisi olla enemmänkin kerrottavaa siitä, minkä takia se alun perin perustettiin, eli Kristuksesta.
On helpompaa puhua tämän- kuin tuonpuoleisesta. Kuitenkin samalla kirkon oma sanoma painuu taustalle. Risti häipyy kuvasta, ja keskustelu siirtyy myötäilemään yleisiä yhteiskunnallisia teemoja.
Haasteista huolimatta kristinusko on porskuttanut 2 000 ja luterilaisuuskin 500 vuotta, eikä kirkolla ole edelleenkään syytä tyytyä jälkikristillisen vaiheen uskontovirastoksi.
Ihanteellisessa tilanteessa kirkon "boomerit" antavat tilaa uusille tulokulmille sekä modernille yhteisöajattelulle. Lisäksi ei olisi pahitteeksi, jos kirkon kumouksellista ja täysin jäljittelemätöntä aatetta kirkastettaisiin uudelleen.