Nas­to­lan di­a­ko­ni­a­pas­to­ri Vir­pi Vik­man on en­ti­nen kil­pa­hiih­tä­jä. Vik­man, omaa su­kua Hon­ka­lam­pi, kuu­lui kau­del­la 1984–85 nuor­ten maa­jouk­ku­e­rin­kiin, jon­ka kirk­kaim­pa­na täh­te­nä tuik­ki Mar­jo Ma­ti­kai­nen (nyk. Ma­ti­kai­nen-Kal­lst­röm). Ma­ti­kai­ses­ta tuli olym­pi­a­voit­ta­ja ja kol­min­ker­tai­nen maa­il­man­mes­ta­ri, mut­ta Vik­man jät­ti kil­pa­hiih­don juu­ri sil­loin, kun oli­si ol­lut pa­ras ai­ka ko­keil­la ra­jo­jaan.

– Kau­si 84–85 oli vai­kea. Luis­te­lu­tyy­li teki lä­pi­mur­ron, joka tuli mi­nul­le yl­lä­tyk­se­nä. Aloin tree­na­ta luis­te­lua tam­mi­kuus­sa, mut­ta ajau­duin yli­kuor­mi­tus­ti­laan. Suk­si ei lop­pu­kau­des­ta kul­ke­nut, ja ti­puin maa­jouk­ku­e­ryh­mäs­tä, hän muis­te­lee.

Vik­man lo­pet­ti kau­den jäl­keen 18-vuo­ti­aa­na. Lo­pet­ta­mi­nen oli mo­nen asi­an sum­ma.

– Otin hiih­tä­mi­sen lii­an va­ka­vas­ti ja kuor­mi­tuin hen­ki­ses­ti. Koin 16-vuo­ti­aa­na hen­gel­li­sen he­rä­tyk­sen. Se hel­pot­ti lo­pet­ta­mis­pää­tös­tä. Ta­ka­na oli huo­no kau­si ja elä­mäs­sä muu­ta­kin tär­ke­ää kuin hiih­to.

Hiih­toa Vik­man ei kui­ten­kaan jät­tä­nyt. Hän jat­koi oma­eh­tois­ta har­joit­te­lua. Vuo­si­tu­han­nen lo­pul­la Vik­man yl­lät­tä­en pa­la­si kil­pa­la­duil­le.

– En päät­tä­nyt, et­tä pa­laan. Ajat­te­lin ko­keil­la kil­pai­le­mis­ta ma­ta­lal­la pro­fii­lil­la ja ilon kaut­ta.

Ke­vääl­lä 1997 Kit­ti­län SM-hiih­dois­sa 29-vuo­ti­as Vik­man yl­lät­ti hiih­to­vä­en si­joit­tu­mal­la vii­den­nek­si 30 ki­lo­met­rin pe­rin­tei­sen tyy­lin kil­pai­lus­sa. Seu­raa­va­na tal­ve­na Vik­man kii­ruh­ti Jout­se­non SM-ki­sois­sa vi­to­sel­la nel­jän­nek­si.

– Jout­se­non nel­jäs sija on ura­ni pa­ras saa­vu­tus. Kai­sa Va­ris voit­ti. Tuu­lik­ki Pyyk­kö­nen oli toi­nen ja Mia Tuo­vi­la kol­mas. Jäin mi­ta­lis­ta 1,2 se­kun­tia.

Taak­se jäi muun mu­as­sa kym­me­ni­sen vuot­ta nuo­rem­pi Vir­pi Kui­tu­nen, joka ny­ky­ään tun­ne­taan ni­mel­lä Sa­ras­vuo.

– Vir­pi oli vas­ta nou­se­mas­sa kär­ki­hiih­tä­jien jouk­koon. Sil­lä kau­del­la kes­ki­näi­set koh­taa­mi­set Kui­tu­sen kans­sa me­ni­vät pe­rin­tei­sel­lä 2–2.

Tuleva Nastolan seurakunnan pappi Virpi Vikman osallistui Vantaan SM-hiihdoissa tammikuussa 1997 viiden kilometrin perinteiselle matkalle. Kuva: Esko Sarvikas

Esko Sarvikas

Kun tu­los­ta tuli, Vik­man päät­ti pa­nos­taa hiih­toon niin to­sis­saan kuin se kol­me­kymp­pi­se­nä ama­töö­ri­nä oli mah­dol­lis­ta.

– Li­sä­sin har­joit­te­lua vuo­si vuo­del­ta, kos­ka ha­lu­sin ke­hit­tyä. Kil­pai­le­mi­sen idea oli sii­nä, et­tä tu­lok­set pa­ra­ne­vat. Ra­kas­tin har­joit­te­lua.

Rak­kaut­ta ra­joit­ti ko­ko­päi­vä­työ No­ki­an oh­jel­mis­to­suun­nit­te­li­ja­na.

– Mi­nul­le sa­not­tiin, et­tä 500 tun­tia on mak­si­mi­mää­rä, min­kä pys­tyt vuo­des­sa tree­naa­maan työn ohes­sa. Jos oli­sin ha­lun­nut ta­voi­tel­la kan­sain­vä­lis­tä huip­pua, oli­si pi­tä­nyt jät­tää työ ja ryh­tyä tree­naa­maan, ku­ten am­mat­ti­lai­set. Olen erit­täin tyy­ty­väi­nen, et­tä en sitä teh­nyt. Kym­me­nen vuot­ta ai­kai­sem­min rat­kai­sus­sa oli­si voi­nut ol­la jär­keä.

Jos­sit­te­lu ei ole Vik­ma­nin laji.

– Hiih­tou­ra on elä­mäs­sä­ni yk­si pol­ku. Vaik­ka oli­sin sat­san­nut nuo­re­na vii­si vuot­ta täy­sil­lä, en eh­kä oli­si saa­vut­ta­nut huip­pua. Mat­ka on tär­ke­äm­pi kuin pää­mää­rä. Sen olen jäl­keen­päin ym­mär­tä­nyt. Ko­ke­muk­set, mitä ur­hei­lu-ural­la­ni sain, ovat tär­ke­äm­piä kuin mi­ta­lit.

Vuo­si­tu­han­nen vaih­dut­tua Vik­ma­nin suk­si ei enää luis­ta­nut toi­vo­tus­ti, vaik­ka hän tree­na­si enem­män kuin kos­kaan.

– Ajat­te­lin, et­tä mie­luum­min har­joit­te­len lii­kaa ja olen tu­kos­sa kuin, et­tä har­joit­te­len lii­an vä­hän ja suk­si ei sen ta­kia kul­je. Li­hak­sis­to meni niin tuk­koon, et­tä pys­tyin enää kah­den­kym­pin sak­kiin.

Vii­mei­sen ker­ran Vik­man pu­jot­ti nu­me­ro­la­pun har­ti­oil­leen Hy­vin­kään kan­sal­li­sis­sa tal­vel­la 2003.

– Lo­pet­ta­mis­pää­tök­sen tein 2005. Sen ke­sän har­joit­te­lin vie­lä, et­tä seu­raa­va­na tal­ve­na lank­ku kul­ki­si, mut­ta krop­pa ei ot­ta­nut tree­niä vas­taan. Ym­mär­sin, et­tä enää en ke­hi­ty, ja on ai­ka lo­pet­taa.

Kil­pa­hiih­don jäl­keen oli ai­ka seu­ra­ta kut­su­mus­ta. Vir­pi Vik­man aloit­ti te­o­lo­gi­an opin­not vuon­na 2010 ja val­mis­tui te­o­lo­gi­an mais­te­rik­si 2015.

Hiih­to­la­dul­la hän viih­tyy edel­leen. Tal­ves­sa tu­lee noin tu­hat la­tu­ki­lo­met­riä, ja su­lan maan ai­ka­na mai­se­ma vaih­tuu rul­la­suk­sil­la.

– Py­rin hiih­tä­mään kol­mes­ta nel­jään ker­taan vii­kos­sa. En ota ki­lo­met­reis­tä stres­siä. Hiih­tä­mi­nen on mi­nul­le luon­te­va ja mie­lui­nen lii­kun­ta­muo­to, Vir­pi Vik­man sa­noo.