Mo­nes­ti aja­tel­laan, et­tä lap­suu­des­sa al­ka­nut ys­tä­vyys on kai­kis­ta ai­doin­ta ys­tä­vyyt­tä. Et­tä se on ja py­syy, kos­ka lap­se­na tu­tus­tu­es­sa ja ys­tä­vys­ty­es­sä sitä op­pii tun­te­maan toi­sen lä­pi­ko­tai­sin. Tie­tää toi­sen läh­tö­koh­dat ja nä­kee toi­sen kas­vun.

Var­mas­ti par­haim­mil­laan se on­kin juu­ri näin.

It­sel­lä­ni ti­lan­ne vain on ol­lut toi­sin. Kas­voin maa­seu­dul­la ja ti­lan­ne nyt yk­sin­ker­tai­ses­ti oli se, et­tei pel­to­jen ja jär­vien ta­ka­na elel­lyt ko­vin mon­taa ikä­to­ve­ria, joi­den kans­sa ys­tä­vys­ty­mi­nen oli­si ol­lut edes mah­dol­lis­ta. On­nek­si mi­nul­la oli pik­ku­ve­li. Hän piti huo­len, et­tei ai­ka käy­nyt pit­käk­si, kun juok­sin hä­nen kans­saan pit­kin met­siä Ro­bin Hoo­dia leik­kien.

Vaik­ka lap­suu­sa­jan ys­tä­vät ovat mi­nul­la har­vas­sa, olen suu­rek­si ilok­si ja on­nek­se­ni saa­nut ai­kui­si­äl­lä mo­nia ai­to­ja ja oi­kei­ta sy­dä­nys­tä­viä. Yk­si heis­tä, jota kut­sun sie­lun­sis­kok­se­ni, teki mi­nuun vai­ku­tuk­sen kym­me­nen vuot­ta sit­ten toi­mit­ta­jil­le suun­na­tus­sa kou­lu­tuk­ses­sa. Ruo­ka­jo­nos­sa hän sei­soi edes­sä­ni ja sat­tui hau­kot­te­le­maan ma­ke­as­ti. Mi­nun oli ihan pak­ko sitä jo­ten­kin "haus­kas­ti" kom­men­toi­da, ja niin kah­den po­ri­se­van pa­pu­pa­dan ta­ri­na läh­ti käyn­tiin – ei­kä sii­tä ole sen jäl­keen lop­pua tul­lut. Toi­sen rak­kaan ih­mi­sen olen saa­nut elä­mää­ni, kun har­ras­tin nuo­re­na ai­kui­se­na kuo­ro­lau­lua. Vie­lä­kin muis­te­lem­me per­jan­tai-il­lan kuo­ro­har­joi­tuk­sia, kun pit­kän ja ras­kaan opis­ke­lu­vii­kon jäl­keen alt­to­ri­vin vä­sy­nyt hi­hit­te­ly mei­na­si käy­dä kuo­ron­joh­ta­jan her­moil­le. Ihan vii­mei­sim­mät ys­tä­vyys­suh­tee­ni ovat syn­ty­neet ai­em­mas­sa työ­pai­kas­sa­ni. Siel­tä jäi elä­mää­ni sel­lai­sia ih­mi­siä, joi­den yk­sin­ker­tai­ses­ti vain kuu­lui tul­la osak­si omaa pol­ku­a­ni. Il­man hei­tä en edes oli­si se minä, joka nyt olen.

Muu­ta­ma viik­ko sit­ten vie­rai­lin Hol­lo­lan seu­ra­kun­ta­ko­dis­sa ta­paa­mas­sa nuk­ke­te­at­te­ri Tui­kun ydin­po­ruk­kaa. Tämä sy­dä­mel­li­sen läm­min nais­jouk­ko teki mi­nuun suu­ren vai­ku­tuk­sen. Nai­sis­ta ku­kin oli tul­lut mu­kaan toi­min­taan eri ai­kaan, omas­ta työs­tä eläk­keel­le jää­ty­ään. Nyt he oli­vat tii­vis tii­mi ja il­mas­sa oli yh­teis­tä hai­keut­ta, sil­lä nuk­ke­te­at­te­rin toi­min­ta oli päät­ty­mäs­sä. Yk­si ryh­män jä­se­nis­tä ker­toi, et­tä hä­nel­le on ol­lut tär­ke­ää saa­da ol­la mu­ka­na, kos­ka sota-ajan lap­sel­le leik­ki­mi­nen oli jää­nyt ai­koi­naan vä­hiin. Nyt tuik­ku­lai­se­na hän on ai­kui­si­äl­lä saa­nut leik­kiä nuk­ke­te­at­te­riys­tä­vien­sä kans­sa sy­dä­men­sä kyl­lyy­des­tä. Toi­nen ku­vai­li, mi­ten sa­man­hen­ki­seen po­ruk­kaan kuu­lu­mi­nen on tun­tu­nut mer­ki­tyk­sel­li­sel­tä, eri­tyi­ses­ti sen jäl­keen, kun työ­yh­tei­sö jäi pois elä­mäs­tä. Myös yh­tei­set het­ket kah­vi­pöy­däs­sä, kuu­lu­mis­ten vaih­dot ja yh­des­sä esi­tys­ten har­joit­te­lu ja esit­tä­mi­nen on ol­lut tär­ke­ää.

Näil­le su­per­nai­sil­le toi­von kaik­kea hy­vää. Toi­von, et­tä he pi­tä­vät edel­leen yh­tä, vaik­ka yh­dis­tä­vä har­ras­tus nyt lop­puu­kin. Toi­von, et­tä he ta­paa­vat toi­si­aan, vaih­ta­vat kuu­lu­mi­sia, pi­tä­vät huo­len toi­sis­taan. Luu­len kyl­lä, et­tä niin he te­ke­vät­kin, sil­lä he ovat sel­ke­äs­ti ym­mär­tä­neet tois­ten­sa ar­von. He ovat ym­mär­tä­neet, et­tä heil­lä on jo­tain, mitä kan­nat­taa vaa­lia. He ovat tois­ten­sa ai­kui­si­än ys­tä­viä – ja se jos mikä on sitä ai­doin­ta ys­tä­vyyt­tä.