Eläm­me kes­kel­lä paas­to­nai­kaa. Me lu­te­ri­lai­sis­sa kir­kois­sa paas­to­am­me enim­mäk­seen vä­hä­e­lei­ses­ti. Yk­si pi­dät­täy­tyy ma­keis­ta her­kuis­ta, toi­nen va­lit­see ta­val­lis­ta use­am­min kas­vis­ruo­an, kol­mas jät­täy­tyy muu­ta­mak­si vii­kok­si pois so­mes­ta. Mes­sus­sa paas­to­am­me jät­tä­mäl­lä kii­tos- ja ylis­ty­so­si­oi­ta pois. Joku on­kin il­ki­ku­ri­ses­ti sa­no­nut, et­tä lu­te­ri­lai­nen paas­to­aa vain Ju­ma­lan ylis­tä­mi­ses­tä. Jos paas­to­am­me, ta­voit­tee­nam­me on yleen­sä rai­va­ta hie­man enem­män ai­kaa ru­kouk­sel­le ja hil­jen­ty­mi­sel­le, eh­kä Raa­ma­tun lu­ke­mi­sel­le­kin. Hyvä niin. Ju­ma­lan kas­vo­jen edes­sä on hyvä hil­jen­tyä.

Je­sa­jan kir­jan 58 luku pu­huu kui­ten­kin toi­sen­lai­ses­ta paas­tos­ta. Se pu­hut­te­lee. Kan­sa on tus­kas­tu­nut, kos­ka Ju­ma­la ei tun­nu huo­maa­van sen paas­toa ei­kä pal­kit­se paas­to­a­jia. Pro­fee­tan suul­la Ju­ma­la haas­taa kan­san­sa. Hei­dän paas­ton­sa­kin on it­se­käs­tä. Oma­ne­dun­ta­voit­te­lu pais­taa sii­tä läpi. ”Toi­sen­lais­ta paas­toa minä odo­tan: et­tä va­pau­tat syyt­tö­mät kah­leis­ta, ir­ro­tat ikeen hih­nat ja va­pau­tat sor­re­tut, et­tä murs­kaat kaik­ki ikeet, mur­rat lei­pää näl­käi­sel­le, avaat ko­ti­si ko­dit­to­mal­le, vaa­te­tat alas­to­man, kun hä­net näet, et­kä kart­te­le apua tar­vit­se­vaa vel­je­ä­si.” (6–7) ”Jos hä­vi­tät sor­ron ikeen kes­kuu­des­ta­si ja lo­pe­tat sor­mel­la osoit­te­lun ja pa­hat pu­heet, jos an­nat näl­käi­sel­le omas­ta­si ja ra­vit­set sen, joka kär­sii puu­tet­ta, niin si­nun pi­mey­tee­si koit­taa valo…” (9–10)

Kun­pa tämä oli­si kuva seu­ra­kun­ta­yh­tei­söis­täm­me – ei vain paas­to­nai­ka­na vaan läpi vuo­den! Osin se on­kin. Yh­teis­kun­nan asen­tei­den ko­ven­tu­es­sa jo­not seu­ra­kun­tien di­a­ko­nia-avun pii­ris­sä kas­va­vat. Lä­he­tys­työs­sä evan­ke­liu­mia vä­li­te­tään sekä sa­noin et­tä te­oin. Sa­nal­li­seen vies­tiin Kris­tuk­ses­ta yh­dis­tyy ta­voi­te in­hi­mil­li­sen hä­dän ja köy­hyy­den vä­hen­tä­mi­ses­tä, oi­keu­den­mu­kai­sem­pien yh­tei­sö­jen ra­ken­ta­mi­ses­ta ja rau­has­ta eri ih­mis­ryh­mien kes­ken. Mo­nes­sa maas­sa on­kin mah­dol­lis­ta vain te­ko­jen kaut­ta vä­lit­tää vies­tiä Ju­ma­lan rak­kau­des­ta. Sa­no­jen käyt­tö voi ol­la ra­joi­tet­tua tai ko­ko­naan kiel­let­tyä. Kris­tuk­sen rak­kaus kut­suu sa­noit­ta­kin.

Seu­ra­kun­nan jä­se­ni­nä olem­me mu­ka­na sii­nä hy­väs­sä, mitä kirk­ko ja sen jär­jes­töt te­ke­vät. Omaa pa­nos­tam­me voim­me li­sä­tä va­paa­eh­toi­sin lah­join, mah­dol­li­suuk­siem­me mu­kaan. Ope­tel­kaam­me ky­sy­myk­sen ”mitä minä sii­tä saan?” si­jas­ta ky­sy­mään: ”mitä sel­lais­ta joku toi­nen juu­ri nyt tar­vit­see, mitä mi­nul­la oli­si an­taa?” Paas­to­na­jan it­se­tut­kis­te­lun lo­mas­sa voim­me suun­na­ta kat­seen lä­him­mäi­seen. Hän voi ol­la kau­kai­nen köy­hä. Mut­ta hän voi ol­la myös naa­pu­ri, jol­la juu­ri nyt on elä­mäs­sään ta­val­la tai toi­sel­la ras­kas­ta ja vai­ke­aa. Nä­en­kö hä­net? Nä­et­kö sinä?

Ja paas­to­na­jan jäl­keen koit­ta­koon pi­mey­teem­me pää­si­äi­sen valo!

Kir­joit­ta­ja on eläk­keel­lä ole­va lää­kä­ri ja lä­he­tys­työn­te­ki­jä Pa­das­jo­el­ta.