Elä­mäs­sä voi tul­la vas­taan yl­lät­tä­viä ti­lan­tei­ta. Ne muut­ta­vat no­pe­as­ti nor­maa­lin elä­män olo­suh­teet. Tänä syk­sy­nä per­het­täm­me koh­ta­si poi­ka­ni ja vä­vy­ni yh­tä­ai­kai­nen sai­ras­tu­mi­nen. Toi­nen sai­rauk­sis­ta oli odo­tet­ta­vis­sa, mut­ta toi­nen tuli täy­te­nä yl­lä­tyk­se­nä. Toi­nen sai­rauk­sis­ta voi joh­taa kuo­le­maan ja toi­sen sai­rau­den kans­sa jou­tuu opet­te­le­maan uu­den­lais­ta elä­mää.

On vai­ke­aa näh­dä lä­hei­sen sai­ras­tu­van ja kär­si­vän. Sil­loin jou­tuu kä­sit­te­le­mään omaa suh­det­ta sai­rau­teen ja sai­ras­tu­nee­seen. Äi­ti­nä, iso­äi­ti­nä ja anop­pi­na mie­tin heti, kuin­ka osaan loh­dut­taa ja tu­kea per­heen­jä­se­ni­ä­ni iso­jen muu­tos­ten edes­sä. Suru, epä­tie­toi­suus ja pel­ko tu­le­vat tun­tei­na tu­tuik­si.

Mitä lä­hem­mäk­si it­seä sai­raus saa­puu, sitä suu­rem­pia tun­tei­ta ja aja­tuk­sia se he­rät­tää. Tun­tei­den myrs­ky vaa­tii mei­tä tar­kas­te­le­maan omaa elä­määm­me, ko­ke­muk­si­am­me ja aja­tuk­si­am­me. Omien ko­ke­mus­ten ja aja­tus­ten tut­ki­mi­nen on ah­dis­ta­vaa ja pe­lot­ta­vaa, mut­ta hel­pot­taa ti­lan­teen jä­sen­tä­mis­tä.

Mie­leen hii­pii mo­nia ky­sy­myk­siä. Pys­tyn­kö tar­jo­a­maan rak­kaim­mil­le­ni myö­tä­tun­toa, loh­du­tus­ta ja läs­nä­o­loa? Osaan­ko kai­ken kes­kel­lä tuo­da toi­voa ja us­koa tu­le­vaan? Mikä asia on sai­ras­tu­neen hy­vin­voin­nin kan­nal­ta kaik­kein tär­kein­tä?

Pa­ko­tet­tu­na jou­tuu koh­taa­maan sen, mitä sai­ras­tu­nut ih­mi­se­nä mer­kit­see mi­nul­le. Olen­ko muis­ta­nut re­hel­li­ses­ti ja ai­dos­ti ker­toa ja näyt­tää rak­kau­te­ni hän­tä koh­taan. Niin hel­pos­ti pi­däm­me toi­si­am­me ja ter­veyt­täm­me it­ses­tään­sel­vyy­te­nä ja ikui­si­na.

Tuu­dit­tau­dum­me sii­hen, et­tä voim­me it­se mää­rit­tää ja mää­rä­tä elä­mäs­säm­me ta­pah­tu­via asi­oi­ta. Su­run kes­kel­lä moni poh­tii, et­tä kuin­ka on mah­dol­lis­ta elää luot­ta­vai­se­na ja iloi­se­na, kun elä­mä on hau­ras ja vii­me kä­des­sä hal­lit­se­ma­ton. Elä­män tapa on vä­lil­lä pyy­tä­mät­tä ra­vis­tel­la ja muis­tut­taa sii­tä, et­tä ai­kaa ja elä­mää ei ole lo­put­to­miin. On vain tämä päi­vä ja tämä het­ki.

Ra­jut yl­lä­tyk­sel­li­set sai­rau­det ja pel­ko rak­kaan me­net­tä­mi­ses­tä lait­ta­vat mei­dät hil­jai­sek­si. Mi­nun kä­te­ni on su­run si­to­mat. Nöy­rä­nä me­nen Luo­ja­ni eteen. An­na mi­nus­sa kas­vaa le­vol­li­nen luot­ta­mus tänä het­ke­nä Si­nun hy­vään joh­da­tuk­see­si ja huo­len­pi­too­si. Luo us­koa, joka kan­taa mi­nun ja lä­heis­te­ni elä­män alus­ta lop­puun ja sen­kin yli.

Kir­joit­ta­ja on per­he­neu­vo­ja.