"Taas on uu­si päi­vä koit­ta­nut. Her­ra, kii­tos, sinä muis­tit mut." Näin lau­le­taan Nuo­ren seu­ra­kun­nan vei­su­kir­jas­ta tu­tus­sa vei­sus­sa. Näin uu­den vuo­den al­ka­es­sa mi­nun te­ki­si mie­li kor­va­ta vei­sus­sa päi­vä sa­nal­la vuo­si. Täl­löin vei­su kuu­lui­si: "Taas on uu­si vuo­si koit­ta­nut. Her­ra, kii­tos, sinä muis­tit mut." To­del­la­kin, kii­tos Her­ral­le, Tai­vaan Isäl­le men­nees­tä vuo­des­ta elä­män mat­kal­la.

Vuo­den­vaih­tees­sa moni te­kee lu­pauk­sia uu­den vuo­den suh­teen. It­se toi­voi­sin, et­tä yhä use­am­min nämä lu­pauk­set liit­tyi­si­vät sii­hen, mi­ten ih­mi­nen nä­kee it­se it­sen­sä. Aud­rey Hep­bur­nin yk­si si­taat­ti ko­ros­taa mie­les­tä­ni hie­nos­ti ih­mi­sen mah­dol­li­suut­ta vai­kut­taa omaan elä­mään­sä: "Not­hing is im­pos­sib­le. The word it­self says 'I'm pos­sib­le!'" Kris­tit­tyi­nä kaik­ki ei ole kui­ten­kaan mei­dän har­teil­lam­me, vaan saam­me luot­taa sii­hen, et­tä "mikä on ih­mi­sel­le mah­do­ton­ta, se on mah­dol­lis­ta Ju­ma­lal­le". (Luuk. 18:27)

Al­ku­vuo­des­ta so­si­aa­li­sen me­di­an pal­ve­luis­sa saat­taa näh­dä mo­nes­ti il­mai­sun 'uu­si vuo­si, uu­det ku­jeet'. Se si­säl­tää aja­tuk­sen uu­den vuo­den mu­ka­naan tuo­mis­ta asi­ois­ta, mut­ta myös ris­kin­sä elä­män suo­ri­tus­kes­kei­syy­del­le. Ei­kö elä­mä ole­kin tar­koi­tet­tu en­nen kaik­kea elet­tä­väk­si, ei­kä niin­kään suo­ri­tet­ta­vak­si?

Lau­ta­pe­lai­lua har­ras­ta­va­na 'uu­si vuo­si, uu­det ku­jeet' il­mai­sun eng­lan­nin­kie­li­nen kään­nös 'new ye­ar, new tricks' tuo mie­lee­ni tik­ki­pe­lit. Ne­hän tun­ne­taan eng­lan­nik­si ni­mel­lä trick ta­king ga­mes. En­kö­hän it­se­kin eh­di pe­la­ta mon­ta erää tik­ki­pe­le­jä tänä vuon­na? Toi­vot­ta­vas­ti myös sinä pys­tyt va­raa­maan al­ka­nee­na vuon­na riit­tä­väs­ti ai­kaa it­sel­le­si iloa tuo­viin asi­oi­hin.

Vuo­den­vaih­tees­sa huo­mio kiin­nit­tyy usein sii­hen, et­tei mei­naa muis­taa, mikä vuo­si nyt on­kaan. Ai­na­kin it­sel­le­ni tämä on yleis­tä, eh­kä si­nul­le­kin. Olen it­se op­pi­nut suh­tau­tu­maan tä­hän unoh­ta­mi­seen le­vol­li­ses­ti ja hu­mo­ris­ti­ses­ti. Muis­tut­taa­han Raa­mat­tu­kin mei­tä ajan luon­tees­ta: "Kai­kel­la on mää­rä­het­ken­sä, ai­kan­sa joka asi­al­la tai­vaan al­la." (Saarn. 3:1) Ai­kan­sa on siis niin unoh­ta­mi­sel­le kuin myös sil­le rie­mul­le, kun muis­taa­kin ai­em­min unoh­ta­man­sa asi­an.

Vaik­ka uu­den vuo­den suh­teen on­kin ta­pa­na aset­taa lu­pauk­sia, niin on huo­mi­o­nar­vois­ta, et­tä elä­mäs­sä on pal­jon hy­vää jo nyt. Ai­na voi kui­ten­kin pyr­kiä koh­ti pa­rem­pia ai­ko­ja, ja mie­les­tä­ni täs­sä on myös uu­den vuo­den mu­ka­naan tuo­ma toi­vo. Kris­tit­tyi­nä voim­me myös luot­taa sii­hen, et­tem­me kos­kaan ole ai­van yk­sin: "Ih­mi­nen suun­nit­te­lee tien­sä, mut­ta Her­ra oh­jaa hä­nen as­ke­len­sa." (Sa­nanl. 16:9)

Kir­joit­ta­ja on Lau­neen seu­ra­kun­nan di­a­ko­ni­a­työn­te­ki­jä.