Het­kes­sä on voi­maa, sa­no­taan. Ja näin se var­mas­ti on. Eri­tyi­ses­ti ih­mis­ten koh­taa­mi­ses­sa, mut­ta myös mui­den luo­ma­kun­nan elä­vien kes­kuu­des­sa. Ai­na­kin, jos voim­me luot­taa mi­nun ”em­pii­ri­seen tut­ki­muk­see­ni” elä­vien olen­to­jen kes­ki­näi­ses­tä vuo­ro­vai­ku­tuk­ses­ta.

Ha­lu­an ja­kaa seu­raa­van muis­ti­ku­van omas­ta lap­suu­des­ta­ni. Mi­nul­la it­sel­lä­ni on ko­ke­mus nuo­ruu­den yk­si­näi­sis­tä vuo­sis­ta 11–15-vuo­ti­aa­na. Naa­pu­ris­sa oli asu­nut, juu­ri ai­kuis­tu­nut nuo­ri mies, joka muut­ti Ruot­siin töi­hin. Lo­mail­les­saan ko­ti­paik­ka­kun­nal­la­ni hän tuli ai­na luok­se­ni ky­lään ja pe­la­si kans­sa­ni jää­kiek­ko­pe­liä.

Hän eh­kä aa­vis­ti, et­tä olin yk­si­näi­nen lap­si. Hän ei hyl­jek­si­nyt mi­nua, hyl­jät­tyä, kou­lu­kiu­sat­tua, eri­lais­ta, oma­laa­tuis­ta, yk­si­näi­syy­des­tä kär­si­vää pien­tä poi­kaa. Hän an­toi mi­nul­le täy­del­li­sen het­ken, läs­nä­o­lon­sa, ys­tä­vyy­den, voi­man, syyn elää.

Mies ei tien­nyt, mitä teki. En tien­nyt mi­nä­kään. Vas­ta myö­hem­min olen pys­ty­nyt oi­val­ta­maan, mikä voi­ma nois­sa ta­paa­mi­sis­sa oli. Ne koh­taa­mi­set ei­vät jää­neet vain nii­hin het­kiin, vaan koen, et­tä ne an­ta­vat edel­leen voi­maa mi­nun jo­kai­seen elä­mä­ni päi­vään.

Jee­sus oli het­kel­li­syy­den mes­ta­ri. Hän oli läs­nä siel­lä mis­sä oli. Hän ei ol­lut ih­mi­sen kuo­ri, joka hoki sa­no­maan­sa. Hän oli tot­ta it­sel­leen ja muil­le, jot­ka oli­vat hä­nen kans­saan.

Jee­sus näyt­ti, kuin­ka ih­mi­sen us­ko pys­tyi het­kes­sä voi­mal­laan muut­ta­maan maa­il­maa ja ih­mis­tä. Läs­nä­o­lo, het­ki, us­ko ja ih­me. Jee­sus osoit­ti, kuin­ka mitä vain hy­vää voi ta­pah­tua täs­sä ja nyt. Hän tie­si ju­ma­lal­li­ses­sa vii­sau­des­saan, ih­mi­sen viit­ta har­teil­laan, mis­tä ih­mi­syy­des­sä on ky­sy­mys.

Suu­rim­man het­ken Jee­sus an­toi ris­til­lä. Het­ken, joka mul­lis­ti koko maa­il­man. To­te­a­mal­la se on täy­tet­ty ja an­ta­mal­la hen­ken­sä ih­mis­ten täh­den. Sii­nä het­kes­sä oli ih­mis­kun­taa jä­ri­syt­tä­vä voi­ma. Tuo het­ki vai­kut­taa vie­lä tä­hän­kin päi­vään, tä­hän­kin het­keen ja mei­dän ih­mis­ten elä­mään.

Me em­me tie­dä, mikä on se val­ta­va voi­ma koh­da­tes­sam­me toi­sen ih­mi­sen. Ol­kaam­me siis läs­nä, täs­sä het­kes­sä, muu­ta ei ole. An­ta­kaa rak­kau­den vir­ra­ta kaut­tan­ne jo­kai­seen elä­vään. Se joh­taa ai­na hy­vään ja sen seu­rauk­set voi­vat kan­taa ikui­suu­teen as­ti.

Kir­joit­ta­ja on Lah­den seu­ra­kun­tien vt. per­he­neu­vo­ja.