Vii­mei­set vuo­det ovat tuo­neet mo­nen elä­mään synk­kyyt­tä, epä­var­muut­ta ja le­vot­to­muut­ta. On niin vai­kea py­säyt­tää omaa miel­tään, kun ul­ko­puo­lel­ta tu­le­va voi­ma­kas pai­ne he­rät­tää mo­nen­lai­sia tun­tei­ta. Et­sim­me hy­vää oloa lä­hei­sis­tä, luon­nos­ta, eläi­mis­tä tai har­ras­tuk­sis­ta.

Myös it­se olen ha­lun­nut et­siä si­säis­tä rau­haa ja hil­jai­suut­ta. Tä­män et­sin­nän kaut­ta olen löy­tä­nyt uu­den har­ras­tuk­sen, iko­ni­maa­lauk­sen. Iko­nit ovat jo pi­dem­män ai­kaa pu­hu­tel­let mi­nua.

Iko­ni on us­kon­non har­joi­tuk­seen käy­tet­tä­vä esi­ne, ja sen tar­koi­tuk­se­na on joh­dat­taa ru­kouk­seen. Iko­ni maa­la­taan Ju­ma­lan kun­ni­ak­si ja Hä­nen vai­ku­tuk­sel­laan maa­la­rin kä­den kaut­ta. Iko­nia ei kos­kaan sig­nee­ra­ta eli maa­la­ri ei ole iko­nin maa­lauk­ses­sa tär­kein­tä.

Mik­si iko­nit ovat mi­nua pu­hu­tel­leet? Iko­ni kut­suu mei­tä et­si­mään yh­teyt­tä Luo­jaam­me. Jos yh­teyt­tä ei ole, se voi nä­kyä si­säi­se­nä le­vot­to­muu­te­na. Me saa­tam­me teh­dä vää­riä va­lin­to­ja. Meil­lä saat­taa ol­la huo­no oma­tun­to, vää­rän­lai­nen elä­män­ta­pa tai tyh­jä elä­mä. Me tah­dom­me op­pia tun­te­maan Luo­jam­me ja et­sim­me yh­teyt­tä hä­neen. Jo­kai­nen meis­tä on Ju­ma­lan kuva.

Tämä ai­ka ko­ros­taa ih­mi­sen ar­von mit­taa­mis­ta suo­ri­tuk­si­na, saa­vu­tuk­si­na, ky­vyk­kyy­te­nä ja hyö­ty­nä. Vaa­ti­muk­set me­nes­tyä täs­sä elä­mäs­sä val­taa­vat mie­lem­me. Olem­me hi­tai­ta kä­sit­tä­mään, mil­lai­nen va­paut­ta­va to­tuus kät­key­tyy omaan al­ku­pe­rääm­me. Ih­mi­sen ar­vo ei rii­pu sii­tä, mil­lai­nen hän on. Hä­nen ar­von­sa on sii­nä, et­tä hän on Ju­ma­lan te­ke­mä, ai­nut­laa­tui­nen ja sik­si ar­vo­kas. Ju­ma­lan kuva meis­sä on py­sy­vä asia, kos­ka Ju­ma­lan luo­mis­te­ko ja elä­män ar­vo on py­sy­vää.

Iko­ni kut­suu mei­tä mie­tis­ke­le­vään ru­kouk­seen, joka on yh­tey­den har­joit­ta­mis­ta. Ru­kouk­ses­sa muo­dos­tam­me ku­van Ju­ma­lan po­jas­ta, Jee­suk­ses­ta. Pääs­tä­es­säm­me Hä­net si­sim­pääm­me Hä­nes­tä tu­lee iko­ni. Hän on ai­na esil­lä sy­dä­mem­me si­sim­mäs­sä huo­nees­sa. Sitä kaut­ta olem­me it­se ku­kin ik­ku­noi­ta Ju­ma­lan rak­kau­teen, siel­lä mis­sä eläm­me ja työs­ken­te­lem­me.

Kirk­koi­sä Au­gus­ti­nus sa­noi vii­saat sa­nat ”ih­mi­sen sy­dän on le­vo­ton, kun­nes se löy­tää le­von Ju­ma­las­sa”. Kun­pa jo­kai­nen ih­mi­nen nä­ki­si it­sen­sä Ju­ma­lan ku­va­na. Sil­loin hän löy­täi­si le­von, pys­tyi­si te­ke­mään oi­ke­an­lai­sia va­lin­to­ja ja sai­si ko­kea mie­lek­kään ja yl­tä­kyl­läi­sen elä­män.

Ha­lu­an ol­la val­mii­na pal­ve­le­maan nii­tä, jot­ka et­si­vät toi­von­sä­det­tä oman synk­kyy­ten­sä kes­kel­lä.

Kir­joit­ta­ja on per­he­neu­vo­ja.