”Koi­ra on mi­nua pa­rem­pi, sil­lä se ra­kas­taa mut­ta ei tuo­mit­se.” Tämä lau­sah­dus on pe­räi­sin erä­maa­i­sä Ab­ba Ksan­ti­ak­sel­ta. Kun luin aja­tuk­sen jo­kin ai­ka sit­ten, olin sii­tä ko­vas­ti vai­kut­tu­nut. Aloin kat­sel­la hie­man eri­lai­sin sil­min noi­ta kah­ta koi­raa, jot­ka kans­sa­ni asu­vat. Niil­lä oli siis ka­deh­dit­ta­va tai­to. Ja asi­aa tark­kail­tu­a­ni huo­ma­sin, et­tä tuo rak­kaus tu­lee esiin mo­nes­sa koh­din yh­teis­tä elä­määm­me.

Eh­kä par­hai­ten koi­rien rak­kaus tu­lee esiin ko­ti­o­ven ava­tes­sa. Koi­rien vas­taa­not­to on sy­dä­mel­li­nen. Ilo on kä­sin kos­ke­tel­ta­vaa. Koi­rat hy­päh­te­le­vät, kir­maa­vat edes­ta­kai­sin, hän­nät hei­lu­vat ja kuo­nois­ta kuu­luu in­nos­tu­nut­ta tu­hi­naa. Jos­kus har­voin päi­vä­u­net ovat ol­leet niin ma­koi­sat, et­tä olen pääs­syt olo­huo­nee­seen saak­ka en­nen kuin to­hi­na al­kaa. Sil­loin is­kee jo huo­li sii­tä, on­ko kaik­ki kun­nos­sa.

It­se sen si­jaan voin ol­la mo­nen­lai­sel­la mie­lel­lä tul­les­sa­ni oves­ta si­sään. Vä­lil­lä ai­kaa on hy­vin ja voim­me iloi­ta yh­des­sä. Vä­lil­lä on kii­re ja ter­veh­dys jää no­pe­ak­si. Mut­ta koi­rat ei­vät kat­so mil­lai­sel­la tuu­lel­la olen. Mi­nun ei tar­vit­se jän­nit­tää ja miet­tiä mil­lai­nen vas­taa­not­to on. Ko­to­na odot­taa ai­na ovel­la sama mää­rä rak­kaut­ta.

Rak­kaus ja avoi­muus uut­ta koh­taan nä­ky­vät myös len­kil­le läh­ties­sä. It­se saa­tan miet­tiä vain ul­ko­na odot­ta­vaa syk­syi­sen ko­le­aa päi­vää. Mut­ta kun otan hih­nat esil­le, al­kaa sääs­tä riip­pu­mat­ta sama hy­päh­te­ly, juok­se­mi­nen, hän­tien hei­lu­tus ja tu­hi­na. Koi­ril­le len­kil­le läh­tö on suu­ri seik­kai­lu. Ja jos mat­kaan läh­de­tään au­tol­la, on se vie­lä­kin suu­rem­pi!

Kos­kaan ei voi tie­tää kuka tu­lee tiel­lä vas­taan. Nä­kyy koi­ra­ka­ve­rei­ta, jä­nik­siä, ora­via, jos­kus jopa sii­li. Joku vas­taan­tu­li­ja py­säh­tyy eh­kä ihai­le­maan ja si­lit­tä­mään. Jos­kus lä­hi­puis­tos­sa odot­taa tut­tu lenk­ki­ka­ve­ri, mikä rie­mu! Len­kin ai­ka­na al­kaa it­se­kin huo­ma­ta mitä kaik­kea uut­ta tu­tun rei­tin var­rel­le on il­mes­ty­nyt. Ja niin hän­nän huis­ke saa lo­pul­ta oman­kin suun hy­myyn.

Koi­rien kans­sa ei tar­vit­se myös­kään miet­tiä ovat­ko si­li­tyk­set ja rap­su­tuk­set ter­ve­tul­lei­ta. Koi­ra ei aras­te­le näyt­tää sitä, et­tä se kai­paa rak­kaut­ta. Jos kän­nyk­kä on kä­des­sä lii­an kau­an, se siir­re­tään tas­sul­la ys­tä­väl­li­ses­ti syr­jään. Koi­ral­le on vain tämä het­ki. Rap­sut­ta­es­sa mal­tan it­se­kin ol­la pa­rem­min läs­nä. Kuun­te­len koi­ran hen­gi­tys­tä ja tun­nus­te­len tur­kin peh­meyt­tä kä­den al­la.

Koi­ria tark­kail­tu­a­ni voin ol­la erä­maa­i­sän ha­vain­to­jen kans­sa täy­sin sa­maa miel­tä. Seu­rat­ta­vaa, ih­me­tel­tä­vää ja opit­ta­vaa riit­tää vie­lä koko elä­män ajak­si. Eh­kä ajan myö­tä mi­nuun­kin tart­tuu jo­tain tuos­ta koi­rien ih­meel­li­ses­tä tai­dos­ta: ra­kas­taa ja ol­la tuo­mit­se­mat­ta.

Kir­joit­ta­ja on ke­hi­tys­vam­mais­työn pap­pi.