Po­lii­sien tuo­des­sa tie­don lap­sem­me kuo­le­mas­ta pa­hin pai­na­jai­se­ni oli käy­nyt to­teen.  Tie­to rak­kaan nuo­ren kuo­le­mas­ta oli jär­kyt­tä­vä, ja se py­säyt­ti elä­mä­ni ker­ta­hei­tol­la. Mie­les­sä­ni oli vain kak­si asi­aa: en ky­ke­ne töi­hin ja ha­lu­an näh­dä kuol­leen lap­se­ni. Koin elä­mä­ni siir­ty­vän kup­laan, mi­hin ei mah­tu­nut muu­ta kuin kuo­le­ma. Kaik­ki muu tun­tui etäi­sel­tä ja jol­le­kin muul­le kuu­lu­val­ta.

Sain on­nek­si tu­kea pal­jon. Lä­hei­siä ih­mi­siä tuli käy­mään, ja he oli­vat yh­tey­des­sä mo­nin ta­voin. He oli­vat mi­nul­le toi­sen maa­il­man lä­het­ti­läi­tä, elä­män jat­ku­vuu­den edus­ta­jia. Tä­män koin eri­tyi­sen tär­ke­ä­nä, vaik­ka voi­ma­ni oli­vat­kin ra­jal­li­set koh­da­ta ih­mi­siä. Ti­puin su­run suo­hon, jo­hon oli vaan suos­tut­ta­va. Koin, et­tei ol­lut vaih­to­eh­to­ja. Suru oli raas­ta­vaa, tus­kais­ta ja ah­dis­ta­vaa.

Aloin kir­joit­taa kir­jaa kai­kes­ta, mikä liit­tyi nuo­rem­me kuo­le­maan: tun­teis­ta, aja­tuk­sis­ta, ai­van kai­kes­ta. Syn­tyi mo­nia ru­no­ja ja aja­tel­mia. Koin kir­joit­ta­mi­sen mi­nul­le luon­te­va­na ja hel­pot­ta­va­na. Kir­joit­ta­mi­seen mah­tui loh­du­ton­ta it­kua, mut­ta kii­tol­li­suut­ta ajas­ta, jon­ka olim­me saa­neet yh­des­sä elää. Kii­tol­li­suut­ta, et­tä olin saa­nut ra­kas­taa ja ol­la hä­nel­le äi­ti.

Koin su­run vuo­ris­to­ra­dak­si, jos­sa suru on koko ajan kans­sa­ni, ja vä­lil­lä vau­nu kul­jet­taa niin lu­jaa vauh­tia, et­tä se on vain pe­lot­ta­vaa, ja vaa­tii voi­mia py­syä kyy­dis­sä. Sain ko­kea myös sen, et­tä su­re­mi­nen aut­toi. Sain it­keä, elää su­rus­sa­ni ja myös ko­kea hel­po­tus­ta. Tu­ke­na oli mie­he­ni, ja saim­me kä­si­tel­lä pal­jon asi­oi­ta yh­des­sä.

Lä­heis­ten lä­hel­lä oloa ei kor­vaa mi­kään. Vaik­ka su­re­van lä­hel­lä jou­tuu ko­ke­maan avut­to­muut­ta ja osaa­mat­to­muut­ta, niin ha­lu­an roh­kais­ta kaik­kia, joi­den lä­hei­siä suru on koh­dan­nut. Ole lä­hel­lä, se riit­tää, sinä rii­tät! Ha­lu­an myös roh­kais­ta su­re­via: suos­tu su­ruun, ja jo­nain päi­vä­nä voit ko­kea elä­män jat­ku­van.

Suo­sit­te­len läm­pi­mäs­ti myös ha­ke­maan am­mat­ti­a­pua kes­kus­te­lu­a­pua tar­jo­a­vil­ta ta­hoil­ta. It­se pää­sin ly­hytp­sy­ko­te­ra­pi­aan, jol­la oli iso mer­ki­tys su­run kä­sit­te­lys­sä. Seu­ra­kun­tien su­ru­ryh­mis­sä saa ver­tais­tu­kea, mikä aut­taa osal­taan su­run kä­sit­te­lys­sä. Elä­män voi­ma kan­taa mei­tä, vaik­ka it­se em­me ai­na saa täs­tä voi­mas­ta kiin­ni. In­hi­mil­li­ses­sä ih­mi­syy­des­säm­me on niin pal­jon asi­oi­ta mie­len pääl­lä, et­tei mie­li jak­sa kes­kit­tyä.

Suru tar­vit­see ti­laa. Su­run kes­kel­lä hen­git­tä­mi­nen ja ole­mi­nen voi­vat ol­la ai­noi­ta, mitä jak­saa. Ju­ma­lan rak­kaus ja lä­him­mäis­ten lä­hel­lä olo kan­taa. Rak­kaus ei kos­kaan kuo­le, ei­vät­kä rak­kaan ih­mi­sen muis­tot. Saat ra­kas­taa kuo­le­man jäl­keen­kin.

Kir­joit­ta­ja on Kes­ki-Lah­den seu­ra­kun­nan joh­ta­va di­a­ko­ni­a­työn­te­ki­jä.