Tänä ke­vää­nä ja al­ku­ke­säs­tä olen is­tu­nut su­pan reu­nal­la vä­li­ai­kai­ses­sa ko­dis­sam­me ja kuun­nel­lut uu­den­lais­ta ää­ni­mai­se­maa. Olen kuun­nel­lut hon­kien hu­mi­naa ja lin­tu­jen lau­lua. Lä­hi­met­säs­sä olen tun­nis­ta­nut mon­ta sir­kut­ta­jaa ke­vät puu­his­sa.

Haus­ka on ol­lut seu­ra­ta pu­na­rin­taa et­si­mäs­sä pe­sä­tar­vik­kei­ta ja tik­ko­ja ko­put­te­le­mas­sa män­nyn run­ko­ja. Ora­vien ede­sot­ta­muk­set suu­ren kuu­sen ok­sil­la ovat ol­leet var­sin viih­dyt­tä­vää seu­rat­ta­vaa.

Jäi­den läh­tö toi nä­ky­viin au­rin­gon kim­mel­lyk­sen lai­neil­la. Sitä voi aa­mu­au­rin­gon pais­tees­sa kat­sel­la pui­den run­ko­jen vä­lis­tä. Olen mon­ta ker­taa ve­tä­nyt keuh­kot täy­teen ke­väis­tä il­maa ja naut­ti­nut au­rin­gon sä­tei­den läm­mös­tä kas­voil­la­ni.

Jo koh­ta ke­vät vaih­tui ke­säk­si ja au­rin­gon läm­pö puki koi­vut hen­nos­ta vi­her­ryk­ses­tä täy­teen veh­rey­teen.

Su­pan reu­nan leh­ti­puut loi­vat upe­an ker­rok­sel­li­suu­den lä­hi­met­sään. Toi­saal­la ais­tin tuo­mien huu­maa­van tuok­sun täyt­tä­vän tie­noon ja pa­nin mer­kil­le, kuin­ka si­ree­nit ava­si­vat nup­pun­sa. Kai­ken tämä kes­kel­lä kuu­lui kai­ku ”Jo jou­tui ar­mas ai­ka ja suvi su­loi­nen. Kau­niis­ti joka paik­kaa ko­ris­taa kuk­ka­nen…”. Oli niin au­tu­as olo.

On ol­lut lah­ja saa­da syn­tyä Suo­meen ja näh­dä nel­jän upe­aa vuo­de­nai­kaa.

Ke­vään ja ke­sän ai­ka­na pie­ni­nä py­säh­ty­nei­nä het­ki­nä olen teh­nyt puu­tar­ha­tuo­lis­sa mat­kaa ajas­sa eteen­päin ai­na sii­hen ai­kaan, jol­loin omat voi­mat vä­he­ne­vät ja jal­ka­ni ei­vät enää kan­na. Sii­hen ai­kaan jol­loin en enää it­se pys­ty et­siy­ty­mään luon­non hoi­det­ta­vak­si ja hel­lit­tä­väk­si.

Toi­von, et­tä pal­ve­lu­ko­dis­sa, jos­sa eh­kä sil­loin asun, oli­si pal­jon luon­to­ku­via he­rät­te­le­mäs­sä hy­viä muis­to­ja ko­e­tuis­ta ja ele­tyis­tä luon­to­ko­ke­muk­sis­ta. Toi­von, et­tä siel­lä ai­na jos­kus oli­si lou­naak­si pe­ru­noi­ta ja kant­ta­rel­li­kas­ti­ket­ta ja et­tä päi­vä­kah­vin kans­sa sai­sin mus­tik­ka­pii­rak­kaa tai suk­laa­kak­kua va­del­mil­la ja jää­te­löl­lä. Toi­von, et­tä yhä sil­loin­kin voi­sin tun­tea tut­tu­jen ma­ku­jen kos­ke­tuk­sen kie­lel­lä­ni ja et­tä voi­sin yhä naut­tia luon­non an­ti­mien iha­nis­ta mau­is­ta. 

Vie­lä toi­von, et­tä joku ym­mär­täi­si van­haa ih­mis­tä ja sitä kuin­ka suu­ri on kai­paus ja tar­ve saa­da kat­sel­la, hais­taa, mais­taa ja kuun­nel­la tut­tu­ja luon­non ih­mei­tä. Toi­von, et­tä joku vei­si mi­nut sin­ne, mis­sä met­sään on teh­ty pyö­rä­tuo­lin men­tä­vä tie. Ha­lu­ai­sin edel­leen­kin pääs­tä hais­ta­maan kos­te­an met­säi­sen maan tuok­sun. Ha­lu­ai­sin pi­tää kä­des­sä­ni sam­mal­ta. Toi­von, et­tä mi­nul­la oli­si sil­loin joku, joka ym­mär­täi­si ja vei­si met­sään.

Luon­to hel­lii niin nuor­ta kuin van­haa­kin. Ke­säl­lä luon­to on par­haim­mil­laan. Nau­ti­taan sii­tä ja au­te­taan toi­si­a­kin naut­ti­maan.

Kir­joit­ta­ja on sai­raa­la­pas­to­ri.