Ul­ko­na tuis­kut­taa lun­ta, kun avaan ko­tim­me ul­ko-oven. Puo­li­so­ni nä­kee ja kuu­lee mi­nut, hi­ve­nen kiuk­kui­sen nä­köi­sen, oven vä­hän ko­va­ää­ni­ses­ti pau­kaut­ta­van vii­si­kymp­pi­sen nai­sen. Mu­rah­dan jo­tain ter­veh­dyk­sek­si, rii­sun ul­ko­vaat­teet, pyy­häl­län keit­ti­öön ja ro­jau­tan kaup­pa­kas­sin ko­va­ää­ni­ses­ti pöy­däl­le. Är­syt­tää.

To­del­lis­ten tun­tei­den il­mai­se­mi­nen ei ole ai­na help­poa. Jos­kus tun­tei­ta tu­lee näy­tet­tyä tius­kai­se­mal­la, ovea pau­kaut­ta­mal­la, jos­kus taas hil­je­ne­mi­sel­lä, ve­täy­ty­mäl­lä. Usein kump­pa­ni ei kui­ten­kaan tie­dä mis­tä ken­kä pu­ris­taa, ai­no­as­taan nä­kee ja kuu­lee re­a­goin­ti­ta­vas­ta, et­tä jo­kin har­mit­taa.

Täs­sä on hy­vät mah­dol­li­suu­det vää­rin­kä­si­tyk­siin, rii­toi­hin­kin. Ole­te­taan toi­sen tie­tä­vän mitä it­se aja­tel­laan ja toi­vo­taan toi­sen toi­mi­van tai re­a­goi­van toi­vo­tul­la ta­val­la. Ol­laan pet­ty­nei­tä, kun mi­tään ei ta­pah­du. To­si­a­si­as­sa kump­pa­nil­la ei ole har­main­ta aa­vis­tus­ta­kaan, mis­tä olen är­syyn­ty­nyt. Hän nä­kee vain kiuk­kui­ses­ti käyt­täy­ty­vän, ovea pau­kaut­ta­van puo­li­son. Ja to­del­li­suu­des­sa olen vain vä­sy­nyt ja ul­ko-oven edes­sä ole­va lumi vai­keut­ti si­sään­tu­loa.

Pa­la­taan keit­ti­öön. Puo­li­so­ni an­taa mi­nun het­ken ol­la it­sek­se­ni, tu­lee sit­ten keit­ti­öön, suik­kaa suu­kon ja ky­syy: "Mi­ten­käs sun päi­vä?" Suu­kol­la ja ky­sy­myk­sel­lä mi­nun päi­väs­tä­ni on iso mer­ki­tys. Mi­nul­le tu­lee tun­ne, et­tä toi­nen on kiin­nos­tu­nut mi­nus­ta, olen tär­keä ja ra­kas.

Toi­si­naan saa­tan vas­ta­ta ky­sy­myk­seen sa­no­mal­la vain: "Ihan ok", mut­ta ky­sy­mys an­taa myös mah­dol­li­suu­den py­säh­tyä ja ker­toa jos­tain it­sel­le­ni sil­lä het­kel­lä tär­ke­äs­tä asi­as­ta. Vaik­ka sii­tä är­sy­tyk­ses­tä. Hy­väs­sä pa­ri­suh­teen vuo­ro­vai­ku­tuk­ses­sa on tär­ke­ää läs­nä­o­lo, kuul­luk­si tu­le­mi­nen ja ute­li­ai­suus toi­sen asi­ois­ta. Jo­kai­nen ih­mi­nen kai­paa ko­ke­mus­ta sii­tä, et­tä hä­nel­le tär­keä ih­mi­nen kuu­lee, ym­mär­tää ja ar­vos­taa hän­tä. Ih­mi­sen pe­rus­tar­ve on tun­tea ole­van­sa yh­tey­des­sä toi­siin.

Pa­ri­suh­de vaa­tii ai­kaa, toi­sen huo­mi­oon ot­ta­mis­ta, jous­ta­mis­ta, mut­ta myös nii­tä "pie­niä peh­mo­sia", jot­ka saa­vat mei­dät tun­te­maan it­sem­me tär­keik­si, ra­kas­te­tuik­si ja ha­lu­tuik­si.

Kuin­ka il­mais­ta kump­pa­nil­le kes­kel­lä kii­reis­tä ar­kea, et­tä ra­kas­taa ja ar­vos­taa hän­tä? Sitä ei tar­vit­se teh­dä isos­ti, pie­ni riit­tää. Suuk­ko, ha­laus, kos­ke­tus ohi men­nes­sä, eh­kä­pä toi­sen päi­vän pi­ris­tä­mi­nen ki­val­la teks­ti­vies­til­lä tai lem­pi­ruo­an te­ke­mi­nen. Tär­kein­tä ei ole se, mi­ten sen osoi­tat päi­vit­täin, vaan se, et­tä kump­pa­ni­si tun­tee olon­sa tär­ke­äk­si, kos­ka olet aja­tel­lut hän­tä ja hä­nel­le tu­lee tun­ne sii­tä, et­tä hän on si­nul­le tär­keä ja ra­kas. Meil­lä­kin tuli lo­pul­ta har­mi­tus­ta ai­heut­ta­neet lu­met ko­lat­tua pois oven edes­tä, an­teek­si pyy­det­tyä ja muis­tet­tua se päi­vän peh­mo­nen­kin.

Kir­joit­ta­ja on per­he­neu­vo­ja.