Hyvä asia ei ole uu­ti­nen, mut­ta huo­no on. Huo­mi­o­ta­lou­des­sa elet­tä­es­sä hy­väs­tä vai­e­taan ja pa­huu­teen pa­nos­te­taan. Hy­vän asi­an uu­ti­soin­ti ei ke­rää klik­kauk­sia toi­sin kuin pa­han. Ne klik­kauk­set tar­vi­taan, jot­ta mark­ki­nat ve­tä­vät, kun uu­ti­sen kyl­keen myy­dään mai­nos.

Epä­koh­tien ha­vait­se­mi­nen on edis­ty­mi­sen ja eteen­päin me­ne­mi­sen edel­ly­tys. On­gel­mien pa­ris­sa pieh­ta­roin­ti ei kui­ten­kaan tu­le­vai­suut­ta pa­rem­mak­si muu­ta. On­gel­mat edus­ta­vat pa­huut­ta ja rat­kai­sut hy­vyyt­tä. Rat­kai­sui­hin kes­kit­ty­mi­nen kan­nat­te­lee elä­mää.

Tu­le­vai­suu­den toi­vo li­sään­tyy, kun on­gel­mia rat­kais­taan päät­tä­väi­ses­ti. Rat­kai­su­ja tar­vi­taan ny­ky­ai­ka­na eh­kä enem­män kuin kos­kaan. Rat­kai­suk­si aset­tu­va elä­mä on si­vis­tyk­sen ydin­tä, sil­lä si­vis­ty­mi­ses­sä on poh­jim­mil­taan kyse rat­kai­su­jen löy­tä­mi­ses­tä ai­kam­me on­gel­miin.

Yk­si ai­kam­me on­gel­ma on sii­nä, et­tä joku elää yl­tä­kyl­läi­syy­des­sä ja toi­nen miet­tii, kuin­ka tu­li­si toi­meen tä­män päi­vän. Rat­kai­su tä­hän on­gel­maan on ta­saa­mi­nen – var­mis­te­taan kai­kil­le riit­tä­vät hy­vän elä­män ai­nek­set – ei lii­an vä­hän ei­kä lii­kaa.

Ta­saa­maan pyr­ki­vä elä­mä on elä­mää, jota ele­tään mui­ta var­ten. Mui­ta var­ten elä­mi­nen an­taa enem­män kuin it­se­käs olo­ti­la. Sil­loin si­nun ja mi­nun vä­lil­lä on yh­teys, joka vah­vis­taa mei­tä mo­lem­pia ja te­kee elä­mäs­täm­me en­tis­tä ar­vok­kaam­man tun­tuis­ta. Minä olen, kos­ka sinä olet.

Ih­mi­sen hyvä ei ole ir­ti muun luon­non hy­väs­tä. Suo­ma­lais­ten osuus tä­män vuo­den luon­non­va­rois­ta ku­lui lop­puun jo huh­ti­kuus­sa. Yli­ku­lu­tuk­sen ja vauh­din kiih­dyt­tä­mi­sen seu­rauk­set il­me­ne­vät vi­ha­mie­li­sek­si äi­ty­vä­nä il­mas­to­na ja elä­mä­ne­del­ly­tys­ten ka­ven­tu­mi­se­na kun pö­ly­tys­pal­ve­lut tak­ku­a­vat vuo­si vuo­del­ta enem­män.

Elä­män syi­tä ja tar­koi­tuk­sia me ny­kyih­mi­set tar­vit­sem­me li­sää. Tar­vit­sem­me ko­ke­muk­sen sii­tä, et­tä olem­me ole­mas­sa toi­si­am­me var­ten – ja et­tä maa­il­ma tar­vit­see mei­tä. Elä­män syi­tä ja tar­koi­tuk­sia tuot­ta­vaa hy­vää edus­taa aut­ta­van kä­den ojen­ta­mi­nen. Se voit­taa vä­ki­val­lan. Sik­si aut­ta­van kä­den ojen­ta­mi­nen on vä­ke­vä osoi­tus hy­vän puo­lel­le aset­tu­mi­ses­ta.

Mut­ta hy­vyyk­sien hui­pen­tu­ma on rak­kaus. Rak­kau­den li­sään­ty­mi­nen saa ai­kaan kaik­kea sitä, mitä hy­vyy­dek­si voi­daan tun­nis­taa. Rak­kaus voit­taa vi­han, vä­ki­val­lan, epä­ta­sa-ar­von, pa­huu­den ja vää­ryy­den.

Mitä jos päät­tä­väi­ses­ti li­sääm­me pu­het­ta hy­vyy­des­tä ja jä­täm­me pa­huu­den vä­hem­mäl­le huo­mi­ol­le. Kun kes­ki­tym­me rat­kai­se­maan on­gel­mia, hyvä li­sään­tyy ja paha vä­he­nee. Vä­häi­nen­kin hy­vän li­sää­mi­nen aut­taa. Suur­ta kun ei ole ole­mas­sa il­man pien­tä. Pu­roa ei muo­dos­tu il­man tai­vaal­ta sa­ta­via yk­sit­täi­siä pi­sa­roi­ta.

Rak­kaus yl­lä­pi­tää ja vaa­lii elä­mää. Rak­kau­den lä­vis­tä­mäs­sä yh­teis­kun­nas­sa kie­tou­du­taan hy­vään. Jo pelk­kä rak­kau­des­ta pu­hu­mi­nen on rat­kai­suk­si aset­tu­mis­ta, sil­lä ih­mi­syh­tei­söis­sä se li­sään­tyy, mis­tä pu­hu­taan. Rak­kau­des­ta pu­hu­mi­nen on pu­hu­mi­sen ar­vois­ta juu­ri nyt.

Kir­joit­ta­ja työs­ken­te­lee pro­fes­so­ri­na Itä-Suo­men yli­o­pis­ton yh­teis­kun­ta­tie­tei­den ja kaup­pa­tie­tei­den tie­de­kun­nas­sa.