Olin hei­nä- ja elo­kuun vaih­tees­sa yk­si niis­tä 170 000:sta, jot­ka oli­vat on­nis­tu­neet saa­maan li­pun Hel­sin­gin Olym­pi­as­ta­di­o­nil­la esiin­ty­neen Coldp­la­yn kon­sert­tiin – ja val­miit mak­sa­maan li­pus­taan mel­ko kor­ke­an hin­nan. Brit­tiyh­tye myi sta­di­kan en­nä­tyk­sel­li­ses­ti nel­jä ker­taa täy­teen.

Suun­nil­leen yh­tä pal­jon kuin nä­kyi tut­ta­via leh­te­reil­lä, vi­li­si vies­ti­pal­ve­lu X:ssä poh­din­taa sii­tä, kuin­ka yh­tye ja sen lau­lut ja sa­noi­tuk­set ei­vät sit­ten­kään ai­van vas­taa omaa mu­siik­ki­ma­kua. Yk­si jos toi­nen kat­soi yh­ty­et­tä ne­nän­vart­ta pit­kin.

Suo­mes­sa en­sim­mäis­tä ker­taa vie­rail­lut yh­tye naut­ti me­di­as­sa val­ta­vas­ta pals­ta­ti­las­ta. Mie­les­tä­ni kiin­nos­ta­vin­ta an­tia oli Ant­ti Rön­gän es­see Hel­sin­gin Sa­no­mis­sa. Rön­kä poh­ti, kuin­ka sta­di­o­no­lo­suh­tei­siin hi­ot­tu mu­siik­ki ei is­ke ai­na kuin mil­joo­na volt­tia, mut­ta kui­ten­kin tar­peek­si mo­neen niin pal­jon, et­tä se riit­tää syn­nyt­tä­mään maa­il­man­laa­jui­sen il­mi­ön.

"Coldp­lay on mo­nil­le yhä 'lii­an nös­sö', 'lii­an tyl­sä', 'lii­an tur­val­li­nen', 'lii­an nolo', 'lii­an mainst­re­am' ja mikä pa­hin­ta: 'lii­an epä­mas­ku­lii­ni­nen", Rön­kä kir­joit­taa. Hän hah­mot­te­lee, et­tä ei­kö pop­kult­tuu­ris­sa kui­ten­kin lo­pul­ta ole kyse tyh­jyy­des­tä. "Ar­tis­ti luo ym­pä­ril­leen ti­laa, joka on niin tyh­jää, et­tä sta­di­o­nil­li­nen ih­mi­siä mah­tuu it­ke­mään on­nes­ta sen si­säl­lä."

Vaik­kei us­kon­nol­li­sis­sa ins­ti­tuu­ti­ois­sa ja pop­mu­sii­kis­sa vält­tä­mät­tä ole pal­jon­kaan sa­maa, jat­koin kui­ten­kin mie­les­sä­ni rin­nas­tuk­sia lu­te­ri­lai­sen kir­kon suun­taan.

Täs­sä po­la­ri­soi­tu­nees­sa ajas­sa näyt­tää ole­van muo­di­kas­ta ker­toa, mikä it­sel­le juu­ri ja tis­mal­leen toi­mii ja mikä ei. Ajas­sa, jota täyt­tä­vät lo­put­to­mat iden­ti­teet­ti­kiis­tat ja löy­he­ne­vä si­tou­tu­mi­nen, on mo­nel­la tar­ve ot­taa etäi­syyt­tä pe­rin­tei­siä ins­ti­tuu­ti­oi­ta koh­taan.

Tä­hän mie­len­mai­se­maan ei ai­na sovi kirk­ko­kaan, jo­hon ikään kuin var­muu­den vuok­si pi­de­tään riit­tä­vää etäi­syyt­tä, niin sa­no­jen kuin asen­tei­den­kin osal­ta. Kui­ten­kin kir­kos­sa kas­te­taan, käy­dään rip­pi­kou­lu, vi­hi­tään ja siu­na­taan hau­taan. Seu­ra­kun­nil­la on laa­ja kir­jo pal­ve­lui­ta ja avai­met ra­ken­taa kes­tä­vää yh­tei­söl­li­syyt­tä ky­liin, kau­pun­kei­hin ja jopa suo­ma­lai­suu­teen.

Kir­kois­sa on ti­laa niin fyy­si­ses­ti kuin ku­vaan­nol­li­ses­ti. Nii­hin voi vie­dä tur­val­li­sel­la mie­lel­lä oman maal­li­sen to­mu­ma­jan­sa, hil­jen­tyä ja an­taa aja­tuk­sien­sa va­el­taa. Voi osal­lis­tua ja tu­tus­tua mui­hin, lau­laa sy­dä­men­sä kyl­lyy­des­tä, us­koa tai epä­röi­dä, tai vain is­tua ja ol­la hil­jaa.

Lu­te­ri­lai­nen kirk­ko ei var­maan­kaan ole se ky­län ko­mein kar­ju tai tren­di­tie­toi­sin inf­lu­ens­se­ri. Sen val­tit ovat muu­al­la. He­sa­rin es­seis­tiä mu­kail­len kirk­ko luo ym­pä­ril­leen ti­laa, jon­ka si­säl­le mah­tuu jo­kai­nen. Vaik­ka sit­ten it­ke­mään su­rus­ta, pa­kah­tu­maan on­nes­ta tai ko­ke­maan ar­moa ja py­hyyt­tä.