Huh, mar­ras­kuu on jäl­leen se­lä­tet­ty. Fan­faa­re­ja! Hur­raa-huu­to­ja!

Mar­ras­kuun pi­meys saa hel­pos­ti mie­len­kin mus­tak­si. Aa­mul­la krop­pa pai­naa ton­nin ja sän­ky ve­tää puo­leen­sa. Jak­sa­mi­nen on vä­his­sä ja elin­toi­min­not py­sy­vät käyn­nis­sä vain suk­laan voi­mal­la. Täs­sä mie­len­ti­las­sa ei tah­do jak­saa ol­la op­ti­mis­ti­nen ei­kä rei­pas, mo­nen­lais­ta hap­pa­muut­ta on hel­pos­ti ha­vait­ta­vis­sa. 

Kuo­puk­se­ni oli pie­ne­nä tosi al­ler­gi­nen mo­nil­le ruo­ka-ai­neil­le. Kau­pas­sa hän ai­na muis­tut­ti: ”Tuo­te­se­los­te, äi­ti, tuo­te­se­los­te!” Ja nii­tä on­kin sit­ten tul­lut tih­rus­tet­tua ker­ran jos toi­sen­kin. Luen nii­tä edel­leen­kin usein, ja täs­sä erää­nä päi­vä­nä ha­vah­duin erää­seen ai­ne­so­saan, jota löy­tyy tosi mo­nes­ta tuot­tees­ta: hap­pa­muu­den­sää­tö­ai­ne. Voi kun­pa meil­le ih­mi­sil­le­kin oli­si sel­lai­nen! Ai­na jos oli­si it­se lii­an kyy­ni­nen tai ha­pan, niin nap­pai­si vä­hän hap­pa­muu­den­sää­tö­ai­net­ta ja taas elä­mä näyt­täi­si hy­väl­tä, jopa mar­ras­kuus­sa! Tai kun puo­li­so har­mis­tut­tai­si, heit­täi­si ai­net­ta vä­hän hä­nen­kin suun­taan­sa ja avot, taas oli­si kai­kil­la mu­ka­vaa!

Mi­ten voi­sin it­se sää­del­lä omaa hap­pa­muut­ta­ni? Kii­tol­li­suu­del­la sa­no­taan ole­van kor­kea voi­ma sen tor­ju­mi­ses­sa. Tie­toi­sel­la kii­tol­li­suus­har­joi­tuk­sel­la voi kuu­lem­ma huo­ma­ta enem­män ja enem­män hy­viä asi­oi­ta omas­sa elä­mäs­sään.

Siis­pä jään poh­ti­maan: mar­ras­kuus­sa maa on mar­taas­sa, se on kuol­lut, et­tä se jak­saa jäl­leen tuot­taa sa­toa seu­raa­va­na ke­sä­nä ja pi­tää mei­dät ra­vit­tui­na ja hen­gis­sä. Kun maa­kin on kuol­lut, en­kö voi suo­da it­sel­le­ni­kin hui­laus­het­ken il­man vaa­ti­muk­sia reip­pau­des­ta ja jak­sa­mi­ses­ta? Ja ei­kö mar­ras­kui­ses­sa hä­mä­räs­sä ole hyvä kää­riy­tyä vilt­tiin kuu­ma juo­ma kä­des­sä, unoh­taa vil­la­koi­rat nur­kis­sa ja li­kai­set su­kat pyyk­ki­ko­ris­sa? Ol­la vaan.

Jak­sai­sin­ko sitä pait­si iloi­ta ikui­ses­ta ke­säs­tä? Vuo­de­nai­ko­jen vaih­te­lu­han on vir­kis­tä­vää ja val­ta­va aar­re, em­me vain huo­maa sitä kun eläm­me sen kes­kel­lä. 

Ja sit­ten muis­tan van­han las­ten­kir­jan vii­sau­den: mar­ras­kuus­sa­kaan valo ei ole pois­sa – se on vain pii­los­sa pi­me­ää. Ja sen, mi­ten hie­nos­ti Han­ne­le Huo­vi sa­noit­taa pi­mey­des­tä va­loon siir­ty­mi­sen:

”Maan al­la on ma­to­jen ma­kuu­huo­ne, mus­ta, hil­jai­nen tupa. Siel­lä on hii­ren­var­pai­sil­la hip­sut­te­lu­lu­pa. Sa­met­ti­peit­to­jen al­la nuk­kuu touk­kien hil­jai­nen suku. Unes­sa jo siin­tää per­ho­sen­sii­pi­pu­ku.”

Ja val­keus tuli. Nyt ei­kä vas­ta ke­vääl­lä. Se tuli kii­tol­lis­ten aja­tus­ten, jou­lu­va­lo­jen, jou­lu­lau­lu­jen, ad­vent­ti­ka­len­te­rien, nur­kan taak­se hii­pi­vien tont­tu­jen ja kut­kut­ta­van odo­tuk­sen myö­tä. Se tuli las­ten sil­mien lois­tees­sa, kun he nä­ki­vät to­ril­la jou­lu­pu­kin. Se tuli to­rin ison jou­lu­kuu­sen ja jou­lu­ky­län kyl­ki­äi­se­nä.

Kir­joit­ta­ja on di­a­ko­ni­an ja sai­raa­la­sie­lun­hoi­don toi­mis­to­sih­tee­ri