Muis­tat­ko tun­teen, kun sy­dän pa­kah­tuu? Pi­din pi­ka­gal­lu­pin tut­ta­va­pii­ris­sä­ni, mit­kä ovat ol­leet tänä ke­sä­nä sel­lai­sia het­kiä, et­tä olo on ol­lut kos­ke­tet­tu, ei­kä ole oi­kein ol­lut sa­no­ja. Täs­sä muu­ta­ma nos­to niis­tä.

***

Se, kun rip­pi­lei­ril­lä sain en­sim­mäis­tä ker­taa elä­mäs­sä­ni oi­ke­an ys­tä­vän. Sel­lai­sen ys­tä­vän, joka ym­mär­tää huu­mo­ri­a­ni, läh­tee tem­pauk­sii­ni mu­kaan ja nau­raa ju­tuil­le­ni. Tun­ne on ih­meel­li­nen, kun ei tar­vit­se pon­nis­tel­la ei­kä yrit­tää ha­kea mui­den hy­väk­syn­tää. Saan ol­la minä.

***

Löy­sin yh­dek­sän­nen luo­kan ai­ka­na vii­mein alan, jota ha­lu­sin läh­teä opis­ke­le­maan. In­nos­tuin työ­e­lä­mään tu­tus­tu­mi­sen ai­ka­na au­to­a­las­ta. Hain sin­ne ke­vääl­lä opis­ke­le­maan ja odo­tin ke­säl­lä ko­vas­ti tu­lok­sia. Lo­pul­ta tu­los tuli: en pääs­syt­kään sin­ne opis­ke­le­maan. Mikä pet­ty­mys! Mitä nyt teen? Kun ke­sää ku­lui, sain op­pi­lai­tok­ses­ta säh­kö­pos­tia. Olin huo­maa­mat­ta­ni nous­sut va­ra­si­jal­ta lis­tal­la ylös­päin ja pää­sin sit­ten­kin opis­ke­le­maan toi­vo­maa­ni alaa! Vit­si, mikä tun­ne!

***

Mun leik­ki­ka­ve­ri­ni leik­ka­si pit­kät hiuk­sen­sa ja ha­lu­si lah­joit­taa ne syö­pään sai­ras­tu­neil­le. Tä­män ka­ve­ri­ni täti oli ai­em­min sai­ras­tu­nut syö­pään ja oli lei­kan­nut en­nen hoi­to­jen al­kua omat, kau­niit hiuk­sen­sa ja lah­joit­ta­nut ne eteen­päin. Sii­tä ka­ve­ri­ni sai sa­man ide­an.

***

En tie­dä, ero­ta­ko vai jat­kaa­ko avi­o­liit­toa. Olem­me käy­neet vuo­sien ai­ka­na pa­ri­te­ra­pi­as­sa, yk­si­lö­te­ra­pi­as­sa, ryh­mä­kes­kus­te­luis­sa. Olen ol­lut pit­kä­mie­li­nen, an­teek­si­an­ta­va, jä­mäk­kä, su­rul­li­nen, pet­ty­nyt. Olen yrit­tä­nyt, toi­vo­nut, it­ke­nyt, ha­lun­nut luo­vut­taa ja taas jat­kaa. Sy­dä­me­ni on le­vo­ton. Mitä teen?

***

Kä­ve­lim­me lap­sen­lap­se­ni kans­sa mök­ki­tiel­lä. Maas­sa oli pik­ku­rui­sia met­sä­man­si­koi­ta, kui­vuu­des­ta kär­si­nei­tä. Lap­sen­lap­se­ni ke­rä­si mu­kiin­sa man­si­kan toi­sen­sa jäl­keen, min­kä jäl­keen hän ojen­si mu­kin­sa mi­nul­le ja sa­noi: “Täs­sä man­si­koi­ta maa­il­man rak­kaim­mal­le mum­mol­le. Ota sinä en­sin. Muis­ta nuuh­kia tuok­sua en­nen kuin mais­tat.” Hy­myi­lin ja ru­tis­tin tätä pien­tä iha­naa tyt­töä.

***

Is­tun si­lo­kal­li­ol­la. Edes­sä­ni on meri. Kul­je­tan kät­tä­ni vuo­si­tu­han­sia van­haa kal­li­o­ta pit­kin. Kal­li­oi­ta ja mer­ta nä­kyy joka puo­lel­la. Mi­nul­la ei ole kii­re mi­hin­kään. En kai­paa mi­tään. Mi­ten luon­to voi teh­dä ih­mi­sen näin on­nel­li­sek­si?

***

Oma sy­dä­me­ni on pa­kah­tu­nut näis­tä eri­lai­sis­ta ih­mis­koh­ta­lois­ta ja elä­män­ti­lan­teis­ta ke­sän ai­ka­na. Kun sa­ma­na päi­vä­nä omal­ta lap­sel­ta läh­tee en­sim­mäi­nen ham­mas ja pu­he­li­men kaut­ta kuu­lee lä­hei­sen saa­neen ai­voin­fark­tin, pie­nen lap­sen koko maa­il­maa sy­lei­le­vä on­ni ja huo­li su­ku­lai­sen sel­vi­ä­mi­ses­tä vuo­rot­te­le­vat mie­les­sä.

Kii­tos so­si­aa­li­sen me­di­an koh­taam­me ny­kyi­sin val­ta­van mää­rän pa­kah­dut­ta­via het­kiä. Pe­räk­käi­sis­sä some-nos­tois­sa voi ol­la kuva juu­ri nai­mi­siin men­nees­tä pa­ris­ta ja heti sen al­la suru-uu­ti­nen tut­ta­vas­ta, joka jo oli sel­vi­ä­mäs­sä syö­väs­tä, mut­ta ei sel­vin­nyt­kään. Taas sy­dän pa­kah­tuu – ja se tai­taa ol­la ih­mi­sen osa.

Kir­joit­ta­ja on lah­te­lai­nen opin­to-oh­jaa­ja ja ai­nee­no­pet­ta­ja.