Koko aa­mu anop­pi­las­sa on täyn­nä säh­lin­kiä. Yri­täm­me saa­da pa­kat­tua it­sem­me, ta­va­ram­me ja pie­nen koi­ran­pen­tum­me au­toon lo­man jäl­jil­tä. Olem­me lu­van­neet poi­ke­ta ko­ti­mat­kal­la vie­lä ys­tä­väm­me luo­na, mut­ta olem­me jo rut­kas­ti myö­häs­sä. Ta­va­rat ovat hu­kas­sa, koi­ra pis­saa ano­pin ma­tol­le, as­tun pis­saan ja yri­tän löy­tää uut­ta puh­das­ta suk­kaa jo pa­ka­tus­ta re­pus­ta. Sa­mal­la koi­ra va­ras­taa ano­pin kyn­si­sak­set. Sak­sen te­rät ovat au­ki koi­ran suus­sa ja kuo­non ul­ko­puo­lel­la lois­taa vain kak­si orans­sia rin­ku­laa. Koi­ra juok­see rie­muis­saan ym­pä­ri anop­pi­laa saa­liin­sa kans­sa ja ai­heut­taa meil­le sy­dä­men ty­ky­tyk­siä. Ap­piuk­ko yrit­tää saa­da koi­ral­ta sak­sia pois tar­jo­a­mal­la mak­ka­raa, ja mie­he­ni yrit­tää pes­tä pis­saa ma­tos­ta.

Olem­me niin pal­jon myö­häs­sä, et­tä jou­dun lä­het­tä­mään ys­tä­väl­lem­me vies­tin. Har­mit­taa ja kiu­kut­taa­kin, sil­lä em­me ole näh­neet ys­tä­vääm­me pit­kään ai­kaan. Kir­joi­tan vies­tiin en­sim­mäi­set sa­nat, jot­ka tu­le­vat mie­lee­ni. En lue teks­tiä vaan lä­he­tän sen me­ne­mään. Vas­ta kun vies­ti on läh­te­nyt, näen, et­tä pu­he­lin on kor­jan­nut vies­ti­ni kau­niis­ti: ”Ihan per­heel­leen meni taas tämä aa­mu. Pa­hoit­te­lut, et­tä olem­me myö­häs­sä”.

Lau­sees­ta on tul­lut per­hees­säm­me len­tä­vä lau­se. Ai­na kun meil­lä on säh­lin­kiä, mie­he­ni tai minä loh­kai­sem­me: ihan per­heel­leen meni taas! Yleen­sä se va­paut­taa tun­nel­maa. Eh­kä olem­me jos­tain myö­häs­sä tai jo­kin asia jää ko­ko­naan vä­lis­tä. Vä­lil­lä unel­ma tai ta­voi­te saa­vu­te­taan mut­kan kaut­ta. Yh­tei­nen ai­ka on kui­ten­kin men­nyt per­heel­lem­me. Ei siis mi­ten­kään huo­no asia!

Tä­män vuo­den Yh­teis­vas­tuu­ke­räyk­sen tee­ma­na on ol­lut lap­si­per­hei­den tu­ke­mi­nen. Sai­raa­las­sa per­heet tar­vit­se­vat mo­nen­lais­ta tu­kea. Kun yk­si per­heen­jä­sen sai­ras­tuu, se vai­kut­taa koko per­hee­seen. Päi­jät-Hä­meen kes­kus­sai­raa­las­sa työs­ken­te­lee päi­vit­täin myös kak­si seu­ra­kun­nan las­te­noh­jaa­jaa viet­tä­en ai­kaa las­ten ja hei­dän van­hem­pien­sa kans­sa.

Jot­kin per­he­suh­teet ovat hy­vin ki­pei­tä, ei­kä ul­ko­puo­lel­ta voi tie­tää, kei­tä toi­sen per­hee­seen hä­nen omas­ta mie­les­tään kuu­luu. Jol­la­kin sen on koi­ra, jol­la­kin ra­kas ys­tä­vä tai jo edes­men­nyt lä­hei­nen. Per­heet muut­tu­vat, kas­va­vat ja vä­lil­lä ku­tis­tu­vat. Elä­män lop­pu­puo­lel­la mo­net ajat­te­le­vat kui­ten­kin ni­me­no­maan per­het­tään ja lä­hei­si­ään.

Mi­nun­kin per­hee­ni on jo elä­mä­ni ai­ka­na muut­tu­nut ja us­kon, et­tä se edel­leen jol­lain ta­val­la tu­lee myös muut­tu­maan. Toi­von, et­tä elä­män lo­pus­sa voi­sin joka ta­pauk­ses­sa tyy­ty­väi­se­nä ja hy­myil­len vir­nis­tää: tämä elä­mä meni ihan per­heel­leen!

Kir­joit­ta­ja on sai­raa­la­pap­pi.