Mikä oli sinun lap­suu­den unel­ma-am­mat­ti­si? Mitä vas­ta­sit, kun ai­kui­set kyy­kis­tyi­vät etee­si ja ky­syi­vät tu­le­vai­suu­den suun­ni­tel­mi­a­si? Muis­tan elä­väs­ti, kun tein tä­män sa­man ky­sy­myk­sen ys­tä­vä­ni lap­sel­le. 5-vuo­ti­aan vas­taus oli mitä mai­ni­oin: ”Mä oon ai­ka val­ma, et­tä mut­ta tu­lee ihan ta­val­li­nen tu­pel­miet”, kom­men­toi poi­ka kirk­kain sil­min, vie­lä il­man s- ja r-ään­tei­tä. Ti­lan­net­ta seu­ran­neet ai­kui­set tie­tys­ti pä­räh­ti­vät nau­ra­maan sa­mal­la se­kun­nil­la ja sel­ke­äs­ti saim­me it­se­var­mas­ti vas­tan­neen pie­nen mie­hen hie­man hä­mil­leen. Vas­taus oli kui­ten­kin niin su­loi­nen, et­tä jak­san sii­tä edel­leen mai­ni­ta nyt jo ai­kui­sel­le her­ral­le. Enää hän ei häm­men­ny, vaan nau­raa kans­sa­ni yh­des­sä. To­te­si vii­mek­si it­se­kin, et­tä ihan oi­kein­han tuo lap­suu­den aja­tus meni. Ja to­den tot­ta, mel­koi­nen su­per­mies hän ny­ky­ään on­kin: asuu omil­laan ja opis­ke­lee. Te­kee keik­ka­työ­tä kau­pan kas­sal­la, viet­tää ai­kaa ys­tä­vien kans­sa ja käy sään­nöl­li­ses­ti myös moik­kaa­mas­sa iso­van­hem­pi­aan. Tun­tuu ole­van on­nel­li­nen elä­mäs­sään. Sel­kei­tä ta­val­li­sen su­per­mie­hen piir­tei­tä siis, ei­kö?

On taas se ai­ka vuo­des­ta, kun saam­me pian ku­kit­taa kou­lun­sa päät­tä­viä. Kou­lu­jen pi­hoil­la nä­kyy on­nel­li­sia il­mei­tä, kau­nii­ta mek­ko­ja ja tyy­lik­käi­tä kam­pauk­sia. Sol­mi­oi­ta ja juh­la­pu­ku­ja. Kai­kil­la on pää täyn­nä suu­ria suun­ni­tel­mia, unel­mia ja hai­kei­ta toi­vei­ta.

Ta­val­li­suu­des­ta tus­kin heis­tä haa­vei­lee ku­kaan ja niin­hän sen kuu­luu ol­la­kin. Tuos­sa vai­hees­sa elä­mää pi­tää­kin kur­ko­tel­la pil­viä ja teh­dä asi­oi­ta, joi­ta me ai­em­mat su­ku­pol­vet em­me us­kal­ta­neet tai olo­suh­teis­ta joh­tu­en pys­ty­neet te­ke­mään. Mi­ten lii­kut­ta­vaa ja upe­aa on­kaan, et­tä nuo­ri­so us­koo ja us­kal­taa, me­nee ja te­kee!

Sin­ne ruu­su­pus­kan taak­se ha­lu­ai­si täm­möi­nen jo vä­hän elä­mää näh­nyt ih­mi­nen va­ro­vas­ti kui­ten­kin vin­ka­ta, et­tä ta­val­li­nen ar­ki on eh­kä pa­ras­ta maa­il­mas­sa. Et­tä eh­kä sitä kan­nat­tai­si sit­ten­kin ta­voi­tel­la enem­män kuin mai­net­ta ja kun­ni­aa. On­nel­li­nen elä­mä tus­kin syn­tyy mer­kit­tä­väs­tä mää­räs­tä so­me­seu­raa­jia tai iso­palk­kai­ses­ta työs­tä, jos­sa ei pää­se to­teut­ta­maan it­se­ään. Kaik­kein vä­hi­ten on­nel­lis­ta elä­mä tun­tuu ole­van sil­loin, kun te­kee va­lin­to­ja mui­den odo­tuk­set edel­lä, ei­kä kuun­te­le omaa kut­su­mus­taan.

Tie­dän kyl­lä, lat­te­al­ta­han nämä vii­sas­te­le­vat lau­seet kuu­los­ta­vat. Kun on elä­mä edes­sä, ei tar­vit­se­kaan aja­tel­la ta­val­li­sia asi­oi­ta. On var­maan mah­do­ton­ta us­koa, et­tä on­ni pii­lek­sii niis­sä oi­ke­as­ti ar­ki­sis­sa, jos­kus jopa tyl­sän kuu­loi­sis­sa asi­ois­sa: ma­ka­ro­ni­laa­ti­kos­sa, opis­ke­li­ja­käm­päs­sä, ko­e­vii­kos­sa ja il­ta­töis­sä. Sii­nä, et­tä saa mu­rus­tel­la sip­se­jä soh­val­la it­sel­le tär­kei­den ih­mis­ten kans­sa.

Kun ys­tä­vä­ni lap­si lau­sui pik­ku­poi­ka­na tuon maa­gi­sen lau­seen­sa, hä­nen mie­li­ku­vis­saan ta­val­li­sen su­per­mie­hen elä­mä oli var­mas­ti toi­sen­lais­ta, mitä hä­nen elä­män­sä ny­ky­ään on. 5-vuo­ti­aan aja­tuk­sis­sa oli ai­kui­se­na lii­hot­taa viit­ta hul­mu­ten pe­las­tus­teh­tä­väs­tä toi­seen ja sii­nä si­vus­sa nos­tel­la muh­keil­la li­hak­sil­la il­maan au­to­ja ja len­to­ko­nei­ta. Sel­lai­ses­ta elä­mäs­tä on ta­val­li­suus kau­ka­na, mut­ta nyt ai­kui­se­na läm­mit­tä­es­sään mik­ros­sa iso­äi­din lei­po­mia kar­ja­lan­pii­ra­koi­ta, hän to­den­nä­köi­ses­ti ajat­te­lee, et­tei sem­mois­ta su­per­mie­hen elä­mää kai­paa­kaan. Ta­val­li­sen su­per­mie­hen ar­ki, il­man viit­taa, on to­den­nä­köi­ses­ti pal­jon mu­ka­vam­paa.