Me suo­ma­lai­set olem­me – em­me vä­hi­ten vaih­te­le­vien sää­o­lo­suh­tei­den vuok­si – sää­hän huo­mi­om­me kiin­nit­tä­vää kan­saa.  Ai­na­kin it­se kat­son aa­mul­la en­sim­mäi­sek­si sää­en­nus­teet (no eh­kä ihan en­sim­mäi­sek­si öi­set ur­hei­lu­tu­lok­set). Jo lap­suu­des­ta­ni saak­ka on äi­tien­päi­vä jää­nyt mie­leen sii­tä, et­tä sil­loin on usein ko­ke­nut en­sim­mäis­tä ker­taa ke­sän tun­tua. ”Oi mi­ten iha­na il­ma”, äi­ti saat­toi sa­noa. Vuo­de­na­jois­ta ja sääs­tä ja sään vaih­te­luis­ta riip­pu­mat­ta, kan­nam­me si­sim­mäs­säm­me sen omaa sää­tä. Näin äi­tien­päi­vän kyn­nyk­sel­lä voi­kin ky­syä, min­kä­lai­sen si­säi­sen sään olet omal­ta äi­dil­tä­si pe­ri­nyt.

Lau­ri Vii­ta avaa ru­non­sa Alf­hild: ”Äi­dit vain, nuo toi­vos­sa vä­ke­vät, Ju­ma­lan nä­ke­vät. Heil­le on an­net­tu voi­ma ja val­ta ko­ho­ta unes­sa pil­vien al­ta ja kat­sel­la kor­ke­am­mal­ta.” Tätä pe­rin­töä mo­net ovat saa­neet kan­taa ja se kan­taa yhä. Äi­din rak­kaus, äi­din vä­lit­tä­mä us­ko ja äi­din kyky kat­sel­la kor­ke­am­mal­ta kan­taa yhä. Äi­tien ru­kouk­sis­ta sa­no­taan, et­tä ne ovat voi­mas­sa hei­dän kuol­tu­aan­kin. Asi­am­me ovat Luo­jam­me kä­des­sä, äi­tien sa­nat ja huo­kauk­set­kin ovat tal­les­sa mei­tä var­ten. 

Mut­ta meis­sä on myös nii­tä, joi­den äi­dit ovat mur­tu­neet ja ek­sy­neet. He ei­vät ky­en­neet kat­soa kor­ke­am­mal­ta. Eh­kä he ei­vät jak­sa­neet huo­kais­ta­kaan Luo­jan puo­leen. Tä­tä­kin jot­kut meis­tä kan­ta­vat. Jot­kut meis­tä ovat myös or­po­ja, joil­la äi­tiä ei ole ol­lut tai hän on ol­lut pois­sa. Olem­me­pa saa­neet äi­deil­täm­me pe­rin­tö­nä si­säi­ses­ti hy­vän sään tai jää­neet täs­sä suh­tees­sa pe­rin­nöt­tö­mik­si, saam­me kui­ten­kin muis­taa, et­tä olem­me joka ta­pauk­ses­sa kan­net­tui­na. Vaik­ka it­se em­me ky­ke­ne ko­ho­a­maan kor­ke­am­mal­le, tai jos äi­tim­me ei­vät ko­hon­neet kor­ke­am­mal­le, niin Ju­ma­la it­se tu­lee luok­sem­me siel­lä mis­sä olem­me. Tämä ei sy­vim­mil­tään ole mi­tään lap­sel­lis­ta läs­sy­tys­tä vaan to­ti­sin­ta tot­ta sil­le, jon­ka si­säi­nen maa­il­ma tar­vit­see kan­nat­te­lua. Ja ke­nen­pä ei jos­kus tar­vit­si­si.

Olem­me ih­mi­si­nä, J. Kar­ja­lais­ta mu­kail­len, em­me ai­na ”san­ka­rei­ta kaik­ki” vaan kuin ”or­po­ja kaik­ki”, maa­il­man­kaik­keu­den ja ai­ko­jen ava­ruu­des­sa. Mut­ta tä­män jos­kus si­säi­sen hei­kon sään ai­ka­na saam­me muis­taa Je­sa­jan kir­jan sa­nat (Jes. 66:13) Ju­ma­lan kan­nat­te­lus­ta: ”Niin kuin äi­ti loh­dut­taa las­taan, niin minä tei­tä loh­du­tan”.

Kir­joit­ta­ja on Kes­ki-Lah­den kap­pa­lai­nen