Mark­ki­na­ko­jul­la roik­ku­vas­sa mus­tas­sa t-pai­das­sa lu­kee leik­ki­säs­ti mut­ta va­kain kep­pi­kir­jai­min ”Ju­ma­la ar­mah­taa, minä en”. Is­ku­lau­se oli­si pal­jon haus­kem­pi, jos se ei oli­si niin raa­dol­li­sen tot­ta. Aja­tuk­seen ar­mol­li­ses­ta Ju­ma­las­ta on miel­lyt­tä­vää liit­tyä. Kun mie­tin, mi­ten Ju­ma­lan ar­mo mi­nua koh­taan nä­kyy suh­tau­tu­mi­ses­sa it­see­ni ja mui­hin, alan kie­mur­rel­la. Jos to­del­la luo­tan Ju­ma­lan kat­so­van ar­mol­li­ses­ti myös mi­nua, mik­si sit­ten huo­maan ko­lis­te­le­va­ni uu­pu­muk­sen port­te­ja ka­sat­tu­a­ni it­se­ä­ni koh­taan vaa­ti­muk­sia, joi­ta on liki mah­do­ton­ta täyt­tää? Vaa­ti­vuus it­seä koh­taan va­luu usein myös lä­hi­pii­riin ja nä­kyy taak­koi­na, jot­ka las­ken mui­den har­teil­le kan­net­ta­vik­si.

Kirk­ko­vuo­des­sa ele­tään näin hä­mä­rim­män syk­syn vii­koil­la kris­ti­tyn elä­män kirk­kaa­na lois­ta­vaa ydin­tä. Tee­mois­sa tois­tu­vat ar­mo ja an­teek­si­an­to. Olem­me omak­su­neet hel­pos­ti jo py­hä­kou­lui­käi­si­nä ku­van ar­mol­li­ses­ta Ju­ma­las­ta. Jee­suk­ses­sa koh­taam­me Ju­ma­lan, joka ei omien sa­no­jen­sa­kaan mu­kaan tul­lut maa­il­maan sitä tuo­mit­se­maan vaan pe­las­ta­maan sen. Joil­le­kin kir­kon puhe ar­mos­ta ja rak­kau­des­ta on lii­an ”kos­te­a­sil­mäis­tä hu­ma­nis­mia” – kai­vat­tai­siin li­sää tul­ta ja tu­li­ki­veä. Ju­ma­lan ar­mo on kui­ten­kin myös pei­li, joka pal­jas­taa meis­sä ole­van syn­nin ja rak­kau­det­to­muu­den. Ju­ma­la ar­mah­taa, it­ses­tä­ni en ole niin var­ma. On ken­ties hel­pom­paa hy­väk­syä jär­jen ta­sol­la aja­tus eh­doit­ta ra­kas­ta­vas­ta Ju­ma­las­ta, kuin an­taa tuon rak­kau­den mur­tau­tua ko­van kuo­ren läpi ja muut­taa sitä, mi­ten näen it­se­ni ja muut.

Ar­kea on help­poa elää py­säh­ty­mät­tä sen ää­reen, joka va­paut­tai­si mei­dät tur­has­ta vaa­ti­vuu­des­ta koh­ti ar­mol­li­suut­ta, hy­väk­syn­tää ja rak­kaut­ta. Se on kui­ten­kin mah­dol­lis­ta. Muu­ta­ma syvä hen­gi­tys, hil­jai­suus, huo­kaus Ju­ma­lan puo­leen, vil­kaus Raa­mat­tuun, len­kil­lä kuun­nel­tu pod­cast tai vii­me sun­nun­tain saar­na. Huo­maan ki­re­äk­si vi­rit­ty­neen vaa­ti­mus­ten jou­sen jo hie­man hel­lit­tä­vän. Kun kat­son Va­pah­ta­jaan – tai pi­kem­min­kin – kun an­nan Hä­nen kat­soa mi­nuun, huo­maan jol­lain sa­la­tul­la ta­val­la rau­hoit­tu­va­ni. Jee­suk­sen lem­peä kat­se näyt­tää si­säl­tä­vän aja­tuk­sen: ”Minä ar­mah­dan, eh­kä si­nun­kin pi­täi­si."

Mikä on si­nul­le tä­nään se asia, jota Ju­ma­la kut­suu kat­so­maan Hä­nen sil­min­sä, ar­mol­li­sem­min?

Kir­joit­ta­ja on yh­tei­sö- ja ta­pah­tu­ma­pap­pi Lah­den seu­ra­kun­nil­la.