Lop­pu­ke­säl­lä luin Ko­ti­maa-leh­des­tä Por­voon piis­pa Bo-Gö­ran Åst­ran­din haas­tat­te­lun. Tuo­ta haas­tat­te­lua lu­kies­sa lau­suin mie­les­sä­ni hil­jai­sen aa­me­nen kol­meen ker­taan niil­le asi­oil­le, joi­ta jo­kai­sen tu­li­si mie­les­tä­ni aja­tel­la hil­jaa mie­les­sään tai vaik­ka ää­neen.

Haas­tat­te­lus­sa Åst­rand ker­toi elä­män­vai­heis­taan. Hän kiit­ti iso­äi­ti­ään, opis­ke­lu­ka­ve­rei­taan, en­tis­tä työ­to­ve­ri­aan ja seu­ra­kun­ta­lai­sia avar­ta­vis­ta kes­kus­te­luis­ta. Ny­kyis­tä ark­ki­piis­paa Ta­pio Luo­maa hän kiit­ti näin: ”Ta­pio on luo­nut meil­le il­ma­pii­rin, jos­sa saam­me aja­tel­la ää­neen. Olen kii­tol­li­nen, et­tä voin pel­kää­mät­tä ker­toa, mitä ajat­te­len jos­tain asi­as­ta juu­ri sii­nä het­kes­sä.”

Aa­men. Jo­kai­sen tu­li­si saa­da koh­da­ta sel­lai­sia ih­mi­siä, joi­den seu­ras­sa saa aja­tel­la ää­neen. Ja teh­dä sen en­nen kaik­kea tur­val­li­ses­ti, pel­kää­mät­tä. Åst­ran­din haas­tat­te­lua lu­kies­sa mie­les­sä al­koi liik­kua nii­tä oman elä­män ih­mi­siä, joi­den kans­sa olen aja­tel­lut ää­neen tätä elä­mää, Ju­ma­laa ja it­se­ä­ni. Enim­mäk­seen olen kii­tol­li­nen näis­tä ih­mi­sis­tä. Olen saa­nut osa­ni myös kri­tii­kis­tä ja se­kin kuu­luu asi­aan. Sen si­jaan su­rul­li­sek­si te­kee ne ti­lan­teet, jois­sa kri­ti­soi­daan mut­ta mi­tään oi­ke­aa aja­tus­ten vaih­toa ja kes­kus­te­lua ei edes yri­te­tä. Eten­kin so­si­aa­li­nen me­dia on täyn­nä vaa­ran­paik­ko­ja, moni ko­kee voi­van­sa lau­koa siel­lä aja­tuk­si­aan ää­neen mi­tään suo­dat­ta­mat­ta. It­sel­tä­ni­kin täy­tyy ky­syä: olen­ko minä sel­lai­nen ih­mi­nen, jon­ka kans­sa voi tur­val­li­ses­ti aja­tel­la ää­neen?

Toi­sen aa­me­nen lau­suin mie­les­sä­ni sil­le, et­tä ajat­te­lu saa muut­tua. Jos­kus joku pa­hoit­te­li mi­nul­le sitä, et­tei enää pys­ty us­ko­maan ja ajat­te­le­maan sa­moin kuin seu­ra­kun­ta­nuo­ri­ai­koi­naan. Mi­nus­ta se kuu­los­ti ihan nor­maa­lil­le. Vaik­ka kaik­ki nuo­ruu­den aja­tuk­set ei­vät kuu­lu­kaan ros­ka­ko­riin, ajat­te­lun on tar­koi­tus kyp­syä. Jos­kus jois­sa­kin asi­ois­sa mie­li­pi­teet voi muut­tua pal­jon­kin. Åst­rand ku­vai­li haas­tat­te­lus­sa sitä, mi­ten hä­nen oma ajat­te­lun­sa oli vuo­si­kym­men­ten ai­ka­na muut­tu­nut ava­ram­mak­si, ei­kä sitä tar­vit­se pe­lä­tä. ”Ju­ma­la on kaik­kia ih­mis­ten ho­ri­sont­te­ja suu­rem­pi”, Åst­rand sa­noi. Ajat­te­len, et­tä ih­mi­nen aset­tuu oi­ke­am­mal­le pai­kal­le, kun tie­dos­taa sen, mi­ten oma ym­mär­rys ja ajat­te­lun ho­ri­son­tit ovat lo­pul­ta kui­ten­kin ra­jal­li­set. Ju­ma­lal­le, jol­le­kin it­se­ään suu­rem­mal­le, pi­tää jät­tää ti­laa. Sitä jää hy­vin niu­kas­ti usein sil­loin, kun tie­de­tään ko­vin tark­kaan, mitä mis­tä­kin saa aja­tel­la.

Ja sit­ten se kol­mas aa­men sil­le, mi­ten kau­niis­ti Åst­rand sa­noit­ti tois­ten ih­mis­ten kuun­te­le­mi­sen tär­key­den: ”Var­je­len kes­kus­te­lu­ja, ne ri­kas­tut­ta­vat si­säis­tä elä­mää­ni, en saa nii­tä me­net­tää. Muu­ten jou­dun su­muun.” Ih­mi­nen on hu­kas­sa, jos ei kuun­te­le Ju­ma­lan ja tois­ten ih­mis­ten ai­voi­tuk­sia.

Kir­joit­ta­ja on vs. sai­raa­la­pap­pi