Jo­kai­nen meis­tä on jos­kus tun­te­nut koti-ikä­vää. Joku on ol­lut pit­käl­lä mat­kal­la. Toi­nen on läh­te­nyt et­si­mään elä­män edel­ly­tyk­siä tai työ­tä muu­al­ta. Joku on jou­tu­nut pa­ke­ne­maan so­taa, tai koti on jos­tain muus­ta syys­tä tu­hou­tu­nut, ja niin edel­leen. Jos­sain vai­hees­sa on tul­lut kai­paus rak­kai­ta ih­mi­siä, paik­ko­ja tai lap­suu­den mai­se­mia koh­taan.

Rak­kaas­ta ih­mi­ses­tä eros­sa elä­mi­nen tun­tuu ras­kaal­ta. Hä­nen ää­nen­sä kuu­le­mi­nen pu­he­li­mes­sa tai hä­nel­tä saa­tu vies­ti vä­hän hel­pot­ta­vat. Mi­kään ei kui­ten­kaan vedä ver­to­ja sil­le, kun odo­tus lo­pul­ta täyt­tyy. Rak­kaan ih­mi­sen voi sul­kea sy­lei­lyyn­sä.

Jee­sus ker­too ope­tus­lap­sil­le kuo­le­mas­taan (Joh. 16:16–23). Sen jäl­keen Jee­suk­seen us­ko­vat ei­vät nä­ki­si hän­tä, mut­ta lo­pul­ta he taas koh­tai­si­vat. Kuo­le­man kaut­ta kris­tit­ty jät­tää tä­män maan. Hän muut­taa tai­vaan ko­tiin, jos­sa hän saa koh­da­ta Jee­suk­sen kas­vo­tus­ten.

Jee­sus ver­taa tuo­ta eros­sa ole­mi­sen ai­kaa syn­nyt­tä­vän nai­sen tus­kaan. Hän ei lu­paa seu­raa­jil­leen help­poa tie­tä. Tääl­lä ajas­sa elä­es­sään kris­tit­ty voi ko­kea mo­nen­lais­ta ruu­miil­lis­ta, hen­kis­tä ja hen­gel­lis­tä tus­kaa: sai­raut­ta, yk­si­näi­syyt­tä, ta­lou­del­li­sia on­gel­mia ja jopa pilk­kaa us­kon täh­den. Hän jou­tuu eri­lais­ten va­lin­to­jen eteen.

Ylei­sen mie­li­pi­teen mu­kaan ei voi ai­na toi­mia. Jos­kus on erot­tau­dut­ta­va po­ru­kas­ta, jot­ta rau­ha säi­lyy sy­dä­mes­sä. On kuun­nel­ta­va sy­dä­men ään­tä. Ajal­li­set ah­dis­tuk­set syn­nyt­tä­vät kai­pauk­sen tai­vaan ko­tiin. 

Mitä sy­vem­mäl­le olet pääs­syt Kris­tuk­sen tun­te­mi­ses­sa, sitä enem­män ra­kas­tat Jee­sus­ta ja kai­paat hän­tä. Us­ko on si­nul­le to­del­li­nen voi­ma ar­jen kes­kel­lä. Jos us­ko otet­tai­siin si­nul­ta pois, elä­mäs­tä pu­to­ai­si poh­ja.

Suu­ri us­ko te­kee mei­dät riip­pu­vai­sek­si Jee­suk­ses­ta. Kai­paam­me ja tar­vit­sem­me hän­tä joka päi­vä. Rak­kaus Jee­suk­seen syn­nyt­tää kai­pauk­sen tai­vaan ko­tiin.

Kun lap­si on syn­ty­nyt, ei äi­ti enää muis­te­le syn­ny­tys­tus­ki­aan. Ilo uu­den elä­män al­ka­mi­ses­ta peit­tää al­leen men­neen tus­kan. Tai­vaan ko­din ilo kes­tää ikui­ses­ti.

Kir­joit­ta­ja on Nas­to­lan seu­ra­kun­nan pas­to­ri.