Kir­jai­li­ja Pau­lo Co­el­hol­la on hie­no­ja mie­te­lau­sei­ta. Mie­tis­ke­len niis­tä muu­ta­mia täs­sä kir­joi­tuk­ses­sa.

"Sen joka ra­kas­taa, täy­tyy osa­ta en­sin ka­dot­taa ja sit­ten jäl­leen löy­tää it­sen­sä."

Pois­tai­sin tuon osa­ta-sa­nan. Sitä vain ka­dot­taa it­sen­sä ja sit­ten löy­tää. Mitä ka­dot­ta­mi­nen tar­koit­taa? Ai­na­kin sitä, et­tä rak­kaus vaa­tii myös mu­kau­tu­maan ja jous­ta­maan. Oma mi­nuus vaa­ti­muk­si­neen pie­ne­nee ja ku­tis­tuu. Tämä ei kui­ten­kaan voi jat­kua lo­put­to­miin, sil­lä jo­kai­sel­la vai­ku­tuk­sel­la on vas­ta­vai­ku­tus. Ra­jat tu­le­vat vas­taan, sil­lä mi­nuus ei suos­tu lo­put­to­mas­ti ku­tis­tu­maan vaan vaa­tii oman ti­lan­sa.

"Ra­kas­ta­va ih­mi­nen, joka odot­taa vas­ta­rak­kaut­ta, tuh­laa ai­kaan­sa."

Tämä mie­te tun­tui ou­dol­ta. Ei­kö ole luon­nol­lis­ta odot­taa vas­ta­rak­kaut­ta? Se on hy­vin in­hi­mil­lis­tä. Voi kui­ten­kin käy­dä niin, et­tä omat rak­kau­den il­mauk­set kuih­tu­vat, jos tuo­hon odo­tuk­seen liit­tyy pet­ty­mys­tä, pel­koa ja kat­ke­ruut­ta.

"Pi­täi­si­kö rak­kaut­ta pa­e­ta vai pi­täi­si­kö sii­hen heit­täy­tyä so­ke­as­ti – kum­pi nois­ta kah­des­ta on vä­hem­män tu­hoi­saa?"

Sii­nä­pä vas­ta ky­sy­mys! Kum­pi­kaan ei tun­nu oi­ke­al­ta. Mik­si pa­e­ta rak­kaut­ta, vaik­ka se voi tuot­taa pet­ty­myk­sen? Jos ai­na pa­ke­nee rak­kaut­ta, jää pal­jos­ta vail­le. Rak­kaus läm­mit­tää, rak­kau­den puu­te kyl­met­tää. Siis­pä pa­ke­ne­mi­nen on tu­hoi­sam­paa. Jos rak­kau­den tuot­ta­ma so­keus joh­taa mie­let­tö­myyk­siin, sil­loin heit­täy­ty­mi­nen voi ol­la vie­lä pa­hem­paa.

"Mei­dän on toi­mit­ta­va nyt kun on­ni on puo­lel­lam­me ja au­tet­ta­va sitä yh­tä pal­jon kuin se aut­taa mei­tä."

On­nel­li­suu­den tut­ki­ja­na ha­lu­an sai­var­rel­la ja kor­ja­ta tätä mie­te­lau­set­ta: Mei­dän on toi­mit­ta­va sil­loin, kun on­ni on puo­lel­lam­me. On­ni tääl­lä vaih­te­lee, sa­no­taan vir­res­sä­kin. Jos­kus se on puo­lel­lam­me, jos­kus mei­tä vas­taan. Kun koh­taam­me on­nea sen eri muo­dois­saan, se tun­tuu ai­na hy­väl­tä. Mie­luus­ti jaam­me sitä muil­le­kin. Sil­loin me au­tam­me on­nea ja sa­mal­la it­se­äm­me.

"Ju­ma­la on lo­put­to­mas­sa vii­sau­des­saan pii­lot­ta­nut hel­ve­tin pa­ra­tii­sin kes­kel­le, jot­ta oli­sim­me ai­na va­ruil­lam­me."

Tämä mie­te tuo mie­leen tu­tun ky­sy­myk­sen: Mik­si hyvä Ju­ma­la sal­lii pa­haa? Oli­si­ko tuos­sa miet­tees­sä yk­si vas­taus? Mitä enem­män tätä mie­tin, sitä osu­vam­mal­ta se al­kaa tun­tua. Il­man hy­vän ja pa­han erot­te­lua ei ih­mis­tä oli­si­kaan. Hän oli­si jo­ta­kin muu­ta, jo­tain, mitä on vai­kea ku­vi­tel­la. Ken­ties ih­mi­nen oli­si sil­loin eläi­men kal­tai­nen.

Voi­si­ko ih­mi­nen tun­nis­taa hy­vyy­den ja sa­mal­la oman ole­mas­sa­o­lon­sa, jos hän oli­si pa­huut­ta vail­la ole­vas­sa pa­ra­tii­sis­sa? Voi­si­ko kui­ten­kin suu­ren pa­han ase­mas­ta ol­la vain pien­tä pa­haa? Mik­si pa­han täy­tyy ol­la jos­kus ai­van hel­ve­til­lis­tä? Ajat­te­len, et­tä va­ruil­laa­no­lo tar­koit­taa omaa vas­tuu­tam­me. On tun­nis­tet­ta­va oma pa­huu­ten­sa ja teh­tä­vä pa­ran­nus­ta.                

Pau­lo Co­el­ho:  Elä­mä. Kau­neim­mat mie­te­lau­seet. Hel­sin­ki: Ba­zar, 2007.

Kir­joit­ta­ja on psy­ko­lo­gi­an eme­ri­tusp­ro­fes­so­ri, on­nel­li­suus­tut­ki­ja ja tie­to­kir­jai­li­ja.