Ihmi­nen on poh­ti­nut elä­män mie­lek­kyyt­tä ja mo­nia mui­ta vai­kei­ta ky­sy­myk­siä jo vuo­si­tu­han­sien ajan, mis­tä Saar­naa­jan kir­ja on hyvä esi­merk­ki. Sha­kes­pe­a­re kir­joit­ti Mac­bet­hin suu­hun seu­raa­vat sa­nat (kar­kea kään­nök­se­ni):

Elä­mä on vain liik­ku­va var­jo

Joka yl­väs­te­lee ja va­lit­taa het­ken näyt­tä­möl­lä

Ja sen jäl­keen hä­nes­tä ei kuul­la mi­tään

Se on vä­hä­jär­ki­sen ker­to­ma ta­ri­na

Täyn­nä ään­tä ja rai­voa

Mut­ta ei mer­kit­se mi­tään

Tä­män voi tul­ki­ta an­ka­ra­na pes­si­mis­mi­nä, tur­ha­na va­lit­ta­mi­se­na, ken­ties sai­rau­den oi­ree­na, mut­ta näi­den ky­sy­mys­ten tor­ju­mi­nen kiel­tää sa­mal­la sen, mikä on ih­mi­syy­den ydin. Ih­mi­sel­lä on kyky ja oi­keus ih­me­tel­lä omaa ole­mas­sa­o­lo­aan ja tar­koi­tus­taan.

Yk­si koh­ti käy­vä ky­sy­mys kuu­luu: ra­kas­taa­ko mi­nua ku­kaan? Ra­kas­taa­ko joku mi­nua huo­li­mat­ta sii­tä, mil­lai­nen olen? Rak­kau­den ko­ke­mus on pa­ras suo­ja pa­ho­jen päi­vien va­ral­le. Ky­sees­sä on myös lap­sen ter­veen ke­hi­tyk­sen pe­rus­ta. Kun tie­däm­me, et­tä mei­tä ra­kas­te­taan, voim­me sel­viy­tyä mel­kein mis­tä ta­han­sa.

Voim­me ku­vi­tel­la, et­tä pyr­ki­mys me­nes­tyä, tul­la kuu­lui­sak­si, saa­da ra­haa ja val­taa ovat kei­no­ja, joil­la saa­daan rak­kaut­ta. Kun olen saa­nut noi­ta asi­oi­ta, sit­ten mi­nua ra­kas­te­taan ja olen on­nel­li­nen. Nuo kei­not ovat kui­ten­kin puut­teel­li­sia, kos­ka sil­loin em­me voi tie­tää, ra­kas­te­taan­ko mei­tä sel­lai­si­na kuin olem­me vai noi­den asi­oi­den vuok­si.

Ih­meel­li­sin­tä on pyy­tee­tön lä­him­mäi­sen­rak­kaus, aga­pe, joka ei vaa­di mi­tään toi­sel­ta, vaan ha­lu­aa an­taa sitä hy­vää mitä it­sel­lä on. Lii­täm­me usein rak­kau­den voi­mak­kaa­seen tun­tee­seen, mut­ta aga­pe on toi­sen­lais­ta, sil­lä se pe­rus­tuu te­koi­hin. Kun nä­em­me hie­no­ja rak­kau­den te­ko­ja, se vah­vis­taa us­koa ih­mi­seen. Iloit­sem­me sii­tä, et­tä on ih­mi­siä, jot­ka pys­ty­vät luo­pu­maan omis­ta eduis­taan ja te­ke­mään hy­vää vaik­ka ku­kaan ei sitä kos­kaan nä­ki­si tai kuu­li­si. Hie­noim­mil­laan rak­kaus nä­kyy uh­rau­tu­mi­se­na toi­sen hy­väk­si. Ny­ky­ai­ka vie­rok­suu täl­lais­ta, kos­ka kult­tuu­ri ko­ros­taa omien etu­jen val­vo­mis­ta, mut­ta se ei vä­hen­nä uh­rau­tu­mi­sen ar­voa.

Kos­ka rak­kaus ei vaa­di, se ei edel­ly­tä lo­pu­ton­ta uh­rau­tu­mis­ta mui­den hy­väk­si. Sel­lai­nen joh­taa uu­pu­mi­seen ja pa­him­mil­laan al­tis­taa hy­väk­si­käy­töl­le. Ai­na on nii­tä, jot­ka käyt­tä­vät hy­vän­tah­toi­sia ih­mi­siä hy­väk­seen. Uh­rau­tu­mi­nen ei ole jat­ku­va roo­li tai elä­män­ta­pa, vaan oi­ke­aan ai­kaan ajoi­tet­tu­ja te­ko­ja tois­ten hy­väk­si.

On luon­nol­lis­ta odot­taa vas­ta­rak­kaut­ta, kos­ka sen saa­mi­nen hoi­taa, vah­vis­taa ja te­kee on­nel­li­sek­si. Aga­pe voi joil­le­kin riit­tää, mut­ta useim­mat kai­paa­vat lä­hel­leen ih­mi­siä, joi­ta he voi­vat ra­kas­taa ja jot­ka ra­kas­ta­vat hei­tä. It­se asi­as­sa yk­si vas­ta­vuo­roi­nen suh­de riit­tää te­ke­mään elä­mäs­tä elä­mi­sen ar­vois­ta.

Mi­ten ym­mär­räm­me Jee­suk­sen ke­ho­tuk­sen ”ra­kas­ta lä­him­mäis­tä niin kuin it­se­ä­si”?  Kos­ka suu­rin osa ih­mi­sis­tä ra­kas­taa it­se­ään, sil­loin toi­sen nos­ta­mi­nen sa­mal­le ta­sol­le riit­tää. Tä­män oh­jeen pi­täi­si ku­mo­ta maa­il­man pa­huu­des­ta suu­rin osa. Kos­ka niin ei näy­tä käy­vän, lä­him­mäi­sen ra­kas­ta­mi­nen jää meil­tä mo­nin ta­voin va­ja­vai­sek­si. Voi­vat­han lä­him­mäi­sem­me, vaik­ka naa­pu­rim­me ja työ­to­ve­rim­me, ol­la mei­dän mie­les­täm­me kiu­san­kap­pa­lei­ta.

Jos it­se­ään ei ra­kas­ta ol­len­kaan, tus­kin on voi­mia ra­kas­taa mui­ta­kaan. Sen vuok­si olem­me vas­tuus­sa myös it­sel­lem­me. On pi­det­tä­vä huol­ta it­ses­tään, jot­ta voi­mia on riit­tä­väs­ti mui­den, jopa nii­den han­ka­lien naa­pu­rien, ra­kas­ta­mi­seen.

Kir­joit­ta­ja on psy­ko­lo­gi­an eme­ri­tusp­ro­fes­so­ri, on­nel­li­suus­tut­ki­ja ja tie­to­kir­jai­li­ja.