Yle esit­ti 21. mar­ras­kuu­ta No­ja­tuo­li­kir­kok­si ni­me­tyn har­tau­soh­jel­man Ou­lun­ky­län van­has­ta kir­kos­ta. Oh­jel­mas­sa pu­res­kel­tiin kiin­nos­ta­vas­ti so­vin­non mah­dol­li­suut­ta ja kris­til­li­sen ar­mon kä­si­tet­tä.

Poh­ja­työt oli teh­ty eri­no­mai­ses­ti, sil­lä kes­kus­te­le­mas­sa oli pap­pi Kim­mo Saa­rek­sen li­säk­si kä­rä­jä­oi­keu­den tuo­ma­ri, ri­kos­tuo­mi­on saa­nut hen­ki­lö sekä so­vit­te­lun eri­tyi­sa­si­an­tun­ti­ja.

Hei­tä kaik­kia kuul­tiin: mil­tä tun­tuu an­taa tuo­mio, en­tä jou­tua tuo­mi­tuk­si? Min­kä­lais­ta on so­vit­te­lu ja min­kä­lai­sin edel­ly­tyk­sin uh­ri voi ko­kea ehey­ty­mi­sen?

Maa­il­ma on vää­räl­lään konf­lik­te­ja. On so­tia, luon­non­ka­tast­ro­fe­ja, me­di­a­ko­hu­ja, on­gel­mia ih­mis­suh­teis­sa, suu­ria ja pie­niä rii­to­ja. Ei­vät ne ole vie­rai­ta kir­kon­kaan pii­ris­sä.

Ih­mi­sel­lä on luon­tai­nen tai­pu­mus us­koa ja aja­tel­la, et­tä hä­nen kat­san­to­kan­tan­sa on oi­kea. Sa­moin meil­lä on hou­ku­tus hei­mou­tua, to­dis­tel­la oman ryh­män eh­do­ton­ta oi­ke­as­sa ole­mis­ta ja moit­tia toi­sin ajat­te­le­via.

Val­lan­käyt­tä­jän kä­sis­sä täl­lai­set tai­pu­muk­set voi­vat muut­tua vaa­ral­li­sek­si aseek­si.

Olen käy­nyt men­neel­lä syys­kau­del­la hie­no­ja am­ma­til­li­sia kes­kus­te­lui­ta. Yhä use­am­min niis­sä nou­se­vat esiin työ­yh­tei­sö­tai­dot.

Tun­nem­me kaik­ki hen­ki­löi­tä, joil­la on kyky toi­mia ris­ti­rii­ta­ti­lan­teis­sa so­vit­te­li­joi­na, kat­soa eteen­päin ja ha­kea rat­kai­su­mal­le­ja, joi­den kans­sa kaik­ki voi­vat elää.

Tai­ta­vim­mat väis­tä­vät konf­lik­tin jo kau­an en­nen sen kär­jis­ty­mis­tä. Tämä ta­pah­tuu pie­nin elein, mah­dol­li­ses­ti jous­ta­mal­la hie­man, il­man et­tä ikä­vät asi­at edes nou­se­vat pin­taan. Kaik­ki voit­ta­vat, ei­kä ku­kaan me­ne­tä kas­vo­jaan.

Maal­li­set tuo­mi­ot tuot­ta­vat har­voin voit­ta­jia, sil­lä ne ovat ras­kai­ta, voit­ti­pa tai hä­vi­si ju­tun. Tuo­mi­ot ei­vät edes ole pää­te­pis­tei­tä. Niis­tä voi va­lit­taa, ja syyl­li­sek­si to­det­tu jou­tuu en­nen pit­kää kär­si­mään tuo­mi­on­sa. Kai­ken jäl­keen osa­puo­lia voi yhä kal­vaa epä­oi­keu­den­mu­kai­suu­den ko­ke­mus.

Ku­ten No­ja­tuo­li­kir­kos­sa to­det­tiin, kris­til­li­ses­tä nä­kö­kul­mas­ta an­sait­se­ma­ton ar­mo ylit­tää kaik­ki vir­heet, joi­ta ih­mi­nen on elä­es­sään teh­nyt tai jois­ta hä­net on tuo­mit­tu. Tä­män so­vi­tus­työn juju on niin ra­di­kaa­li, et­tä se aset­taa maal­li­set kä­hi­nät ai­van uu­teen pers­pek­tii­viin.

Vie­raa­na ol­lut Ant­ti Pen­ti­käi­nen tii­vis­ti­kin hie­nos­ti oleel­li­sen: "Tämä yh­teis­kun­ta on to­del­la mo­nien ris­ti­rii­to­jen re­pi­mä. Sik­si jo­kai­sen ih­mi­sen pi­täi­si kat­soa ym­pä­ril­leen ja aja­tel­la, et­tä mis­sä minä voin ol­la so­vit­te­li­ja."

Voi­sim­me­ko siis kään­tää pei­lin tai äly­pu­he­li­men etu­ka­me­ran it­ses­täm­me koh­ti ti­lan­tei­ta, jois­sa eläm­me ja joi­hin voim­me vai­kut­taa? Roh­ke­nem­me­ko tul­la vas­taan ja edis­tää rau­haa ja so­vin­toa?