”Ys­tä­vän rak­kaus ei kos­kaan petä”, sa­no­taan Raa­ma­tus­sa Sa­nan­las­kuis­sa. Luo­tet­ta­vat ys­tä­vät ovat kul­taa­kin kal­liim­pia. Hei­dän kans­saan saam­me ja­kaa yh­tei­siä het­kiä, su­ru­ja ja ilo­ja. Hyvä ys­tä­vä ei ka­deh­di ja luot­taa sil­loin­kin, kun it­sel­lä on epä­var­ma olo. Jos­kus ys­tä­vän­kin kans­sa voi men­nä suk­set ris­tiin. Tu­lee rii­to­ja tai eri­mie­li­syyk­siä ja jou­tuu pet­ty­mään. Jos­kus ys­tä­vää on vai­kea löy­tää. Jee­sus pu­huu ope­tus­lap­sis­ta ys­tä­vi­nä Jo­han­nek­sen evan­ke­liu­mis­sa (Joh. 15:12-15). Hän sa­noo, et­tä suu­rem­paa rak­kaut­ta ei ku­kaan voi osoit­taa, kuin et­tä an­taa hen­ken­sä ys­tä­vien­sä puo­les­ta. Jee­sus pyy­tää ope­tus­lap­sia ra­kas­ta­maan toi­si­aan, niin kuin Jee­sus on ra­kas­ta­nut hei­tä. Jee­sus tie­si ris­tin­tien ole­van edes­sä ja ha­lu­si an­taa ope­tus­lap­sil­le hy­vät eväät pär­jä­tä il­man hän­tä. Nou­dat­ta­mal­la Jee­suk­sen käs­kyä ope­tus­lap­set py­syi­si­vät Jee­suk­sen rak­kau­des­sa ja ys­tä­vi­nä. Ys­tä­vyys ei ole kiin­ni sii­tä, mi­ten ope­tus­lap­set hoi­ta­vat teh­tä­vän­sä.

Raa­mat­tu ei puhu vain ih­mis­ten vä­li­ses­tä ys­tä­vyy­des­tä, vaan myös ai­van eri­tyi­ses­tä ys­tä­väs­tä, Jee­suk­ses­ta. Hän osoit­ti suu­rin­ta rak­kaut­ta an­ta­mal­la hen­ken­sä, et­tä kaik­ki voi­si­vat ol­la hä­nen ys­tä­vi­ään. Tä­män ys­tä­vyy­den saa lah­jak­si, jos vain ha­lu­aa. Jee­suk­sen ys­tä­viä ovat kaik­ki, jot­ka us­ko­vat hä­neen. Hän ei odo­ta vas­ta­lah­jo­ja tai vas­ta­pal­ve­luk­sia. Hän an­taa ys­tä­vyy­ten­sä ja an­teek­si­an­ton­sa lah­jak­si.  Te­oil­la ei ku­kaan voi an­sai­ta pe­las­tus­ta Ju­ma­lan edes­sä, vaan vain us­ko­mal­la, vain Ju­ma­lan ar­mos­ta. Ju­tun juju on­kin sii­nä, et­tä kos­ka Ju­ma­la on en­sin ra­kas­ta­nut mei­tä, hä­nen rak­kau­ten­sa voi­mal­la meil­lä on mah­dol­li­suus ol­la ys­tä­viä toi­sil­le ja ker­toa heil­le Jee­suk­ses­ta.

Tuh­ka­kes­ki­vii­kos­ta al­ka­va paas­to­nai­ka kut­suu mei­tä muis­ta­maan Ju­ma­lan suur­ta rak­kaut­ta. Jee­suk­sen va­el­lus Je­ru­sa­le­miin, koh­ti kär­si­mys­tä ja kuo­le­maa, al­kaa. Tar­vit­sem­me sil­miem­me avau­tu­mis­ta, jot­ta nä­ki­sim­me, mi­ten Jee­sus kär­sii mei­dän puo­les­tam­me ja koko maa­il­man puo­les­ta. Va­pah­ta­ja ky­syy myös meil­tä it­sem­me alt­tiik­si an­ta­mis­ta Jee­suk­sen seu­raa­mi­ses­sa. Se on myös sitä, et­tä olem­me ys­tä­viä niil­le, keil­lä ei ole ys­tä­vää. Mi­kään ei voi erot­taa mei­tä Ju­ma­lan rak­kau­des­ta. Jee­sus on ai­na luo­tet­ta­vin ys­tä­väm­me, niin luo­tet­ta­va, et­tä an­taa hen­ken­sä puo­les­tam­me.

Kir­joit­ta­ja on Hol­lo­lan seu­ra­kun­nan pas­to­ri