Py­hää on vai­kea sa­noit­taa, se on niin iso ja ih­meel­li­nen asia. It­se ajat­te­len, et­tä Ju­ma­la on pyhä. Olen ko­ke­nut sen sel­lai­se­na py­hyy­te­nä, joka lait­taa pol­vil­leen, mut­ta sa­maan ai­kaan sul­kee sy­liin­sä. En si­joi­ta py­hyyt­tä tiet­tyyn fyy­si­seen paik­kaan, vaan omat py­hyy­den ko­ke­muk­se­ni ovat tul­leet Raa­ma­tun teks­tien ää­rel­lä.

Olen nyt en­sim­mäis­tä ker­taa mu­ka­na Kär­si­mys­tie-näy­tel­mäs­sä. Kuo­ro­lai­se­na kul­jen mu­ka­na koko Jee­suk­sen mat­kan Gol­ga­tan ris­til­le. Kär­si­mys­tiel­lä tun­tei­den skaa­la on val­ta­va: on syyt­te­lyä, ihai­lua, vi­haa, pet­ty­mys­tä ja su­rua.

It­se­ä­ni pu­hut­te­lee näy­tel­mäs­sä Pie­ta­rin ja Jee­suk­sen suh­de. Eri­tyi­sen kos­ket­ta­va on myös koh­taus Get­se­ma­nes­sa, kun Jee­sus käy kamp­pai­lua tie­dos­ta­en tu­le­van kär­si­myk­sen­sä suu­ruu­den ja sil­ti va­lit­see suos­tu­mi­sen ris­tin­kuo­le­maan mei­dän vuok­sem­me. Pyhä it­se, Ju­ma­lan poi­ka, aset­tui ih­mi­sen osaan ja suos­tui ot­ta­maan vas­taan hä­väis­tyk­sen, hyl­kää­mi­sen, ki­vun sekä tuo­mit­se­mi­sen syyt­tö­mä­nä so­vit­ta­en syn­tim­me. Näin Pyhä Ju­ma­la sul­kee mei­dät sy­liin­sä. 

Mi­nua näy­tel­mä kos­ket­taa, toi­vot­ta­vas­ti myös kat­so­jia.