Kuun­te­lin erään vii­si­kymp­pi­sen mie­hen ker­to­mus­ta äi­dis­tään. Äi­dil­lä oli vii­si poi­kaa eli mie­hel­lä nel­jä vel­jeä. Mur­tu­neel­la ää­nel­lä ja kyy­ne­leet sil­mis­sään hän muis­te­li. Äi­dil­lä oli ol­lut eri­tyi­ses­ti eräs tapa, joka oli jää­nyt läh­te­mät­tö­mäs­ti mie­hen mie­leen: äi­ti ru­koi­li. Kun po­jat vart­tu­vat mie­hik­si, oli hei­dän elä­mäs­sään pal­jon vai­keuk­sia ja mo­nen­lai­sia on­gel­mia. Asi­oi­ta, jot­ka mu­reh­dut­ti­vat sy­väs­ti myös äi­tiä. Kai­kes­ta huo­li­mat­ta äi­ti jak­soi ru­koil­la sit­ke­äs­ti poi­kien­sa puo­les­ta vuo­sien ajan. Vuo­si­kym­me­nien myö­tä äi­ti tuli van­hak­si ja kuo­li. Hän ei eh­ti­nyt elä­män­sä ai­ka­na näh­dä ru­kous­vas­tauk­sia, mi­tään ul­koi­sia muu­tok­sia pa­rem­paan poi­kien­sa elä­mäs­sä.

Mie­hen ker­to­mus ei sen­tään pää­ty näin loh­dut­to­mas­ti. Äi­din ru­kouk­set al­koi­vat täyt­tyä, mut­ta vas­ta hä­nen kuo­le­man­sa jäl­keen. Hy­vin ly­hy­en ajan si­säl­lä po­jat, yk­si toi­sen­sa jäl­keen, löy­si­vät elä­mään­sä us­kon Jee­suk­seen. Sy­dän­tä­ni kos­ket­ti mie­hen syvä kii­tol­li­suus niin äi­ti­ään kuin Ju­ma­laa koh­taan. Hän oli löy­tä­nyt us­kos­ta Jee­suk­seen niin val­ta­van voi­ma­va­ran ja toi­von elä­mään­sä, et­tä äi­din tapa ru­koil­la las­ten­sa puo­les­ta avau­tui hä­nel­le ai­van uu­del­la ta­val­la. Mi­ten on­nel­li­nen ja eri­tyi­ses­sä ase­mas­sa he sai­vat ol­la vel­jien kans­sa, kun heil­lä oli ol­lut ru­koi­le­va äi­ti.

Sy­vim­mil­tään ru­kous on ole­mis­ta ja elä­mis­tä sii­nä tie­toi­suu­des­sa, et­tä Ju­ma­la tie­tää ja tun­tee kaik­ki – Ju­ma­lan läs­nä­o­lon hen­git­tä­mis­tä. Ru­kous on enem­män kuin sa­nat, ja kaik­ki ru­kous ei ole sa­nal­lis­ta ru­kous­ta. Ru­kous voi il­men­tyä mo­nin ta­voin hil­jai­sis­ta huo­kauk­sis­ta ää­nek­kää­seen it­kuun. Ru­kous ei ole yk­si­suun­tais­ta niin et­tä ih­mi­nen kään­tyy vain Ju­ma­laa koh­ti, vaan kun me lä­hes­tym­me Ju­ma­laa, niin hän lä­hes­tyy sil­loin mei­tä. Ru­kous on vuo­ro­vai­ku­tus­ta kaik­ki­val­ti­aan Ju­ma­lan kans­sa. Ju­ma­la vas­taa ru­kouk­siin, mut­ta ei ai­na niin, kuin ru­koi­li­ja toi­voo tai pyy­tää. Ju­ma­la vas­taa ru­kouk­siim­me oman tah­ton­sa mu­kaan, mut­ta meil­le lu­va­taan, et­tä kaik­ki ru­kouk­sem­me kuul­laan.

Olen miet­ti­nyt usein tuo­ta ru­koi­le­vaa äi­tiä, jos­ta ker­roin alus­sa. Mis­tä hän sai voi­man ja roh­keu­den ru­koil­la vuo­si­kym­me­niä nä­ke­mät­tä vas­tauk­sia? Hä­nel­lä täy­tyi ol­la val­ta­va luot­ta­mus Ju­ma­laan ja Ju­ma­lan lu­pauk­siin sekä myös tie­toa näis­tä lu­pauk­sis­ta. Tuon äi­din ta­voin me voim­me teh­dä toi­sil­lem­me hy­vää ru­kouk­sen kaut­ta. Ru­koi­le roh­ke­as­ti, et kos­kaan ru­koi­le tur­haan. 

Kir­joit­ta­ja on seu­ra­kun­ta­pas­to­ri Nas­to­las­ta