”Seis­kää lu­ji­na! Kiin­nit­tä­kää vyök­sen­ne to­tuus, pu­keu­tu­kaa van­hurs­kau­den haar­nis­kaan ja si­to­kaa jal­ki­neik­sen­ne alt­tius ju­lis­taa rau­han evan­ke­liu­mia. Ot­ta­kaa kai­kes­sa suo­jak­sen­ne us­kon kil­pi, jol­la voit­te sam­mut­taa pa­han pa­la­vat nuo­let. Ot­ta­kaa myös pe­las­tuk­sen ky­pä­rä, ot­ta­kaa Hen­gen miek­ka, Ju­ma­lan sana. Teh­kää tämä kaik­ki ru­koil­len ja ano­en.” (Ef. 6:14–18.)

Kirk­ko­vuo­si kään­tyy mar­ras­kuus­sa lop­pu­aan koh­ti. Tuo­mi­o­sun­nun­tain jäl­keen al­kaa uu­si kirk­ko­vuo­si ja ad­vent­ti­ai­ka joh­dat­taa jou­lua koh­ti. En­nen tätä on us­kon­puh­dis­tuk­sen sun­nun­tai.

Us­kon­puh­dis­tuk­sen kä­si­te yh­dis­tyy – eh­kä myös ra­joit­tuu – Mart­ti Lut­he­riin ja sii­hen, mitä hän ha­lu­si muut­taa ka­to­li­sen kir­kon ko­ros­tuk­sis­sa. Us­kon­puh­dis­tuk­sen myö­hem­pi tar­kas­te­lu kie­tou­tuu sil­loin sii­hen, mitä Lut­her löy­si tai, mikä on Lut­he­rin löy­tö­jen mer­ki­tys meil­le tä­nään. 

Us­kon­puh­dis­tuk­sen sun­nun­tain toi­sen lu­ku­kap­pa­leen Raa­ma­tun teks­ti eväs­tää mei­tä sii­hen, mi­ten mei­dän tu­lee val­mis­tau­tua elä­mään us­ko­am­me to­dek­si ar­jes­sa. Us­ko­ne­lä­mäm­me ei ra­jau­du kirk­koi­hin tai seu­ra­kun­nan kiin­teis­töi­hin, vaan mei­tä kut­su­taan toi­mi­maan Ju­ma­lan työ­to­ve­rei­na ar­jen teh­tä­vis­sä: kä­si­nä ja jal­koi­na, ää­ne­nä ja kor­vi­na. Ju­ma­lan luo­mis­työ jat­kuu sii­nä, mi­ten rak­kaus löy­tää ta­po­ja pal­vel­la.

Va­rus­tus ku­vaa to­del­li­suut­ta. Us­ko­va ei voi odot­taa elä­mäl­tä ja kans­saih­mi­sil­tä pel­käs­tään myö­tä­tuul­ta ja läm­min­tä vas­taa­not­toa. Jou­dum­me pe­rus­te­le­maan us­ko­am­me ja koh­taa­maan ky­sy­myk­siä, jois­sa to­te­am­me avut­to­muu­tem­me. Sil­loin on hyvä muis­taa, et­tä kul­je­tam­me rau­han sa­no­maa tur­va­nam­me Ju­ma­lal­ta tu­le­va hurs­kaus ja oi­ke­a­mie­li­syys. Sil­loin em­me val­mis­tau­du vi­hol­li­sen, vaan lä­him­mäi­sen koh­taa­mi­seen. Sil­loin em­me et­si sitä, kuka sa­noo vii­mei­sen tai pai­na­vim­man nä­ke­myk­sen. 

Ar­mon lä­het­ti­läi­nä edus­tam­me hän­tä, joka uu­des­taan ja uu­des­taan yl­lät­tää rak­kau­del­laan. Ar­mo mer­kit­see Ju­ma­lan ta­paa kat­soa mei­tä, avoin­ta, mah­dol­li­suuk­sia nä­ke­vää ja mah­dol­li­suuk­sia tar­jo­a­vaa kat­set­ta. Se kat­se on toi­sen­lai­nen kuin se, mil­lä me kat­som­me toi­si­am­me ja it­se­äm­me.

Us­kon­puh­dis­tus jat­kuu siel­lä, mis­sä ar­mon lem­peä ja läm­min kat­se saa ol­la tot­ta ja vai­kut­taa. Tä­hän mei­tä kut­su­taan toi­mi­maan ru­koil­len ja ano­en.

Kir­joit­ta­ja on Kär­kö­län kap­pe­li­seu­ra­kun­nan vs. kap­pa­lai­nen.