Nuo­ret pi­tä­vät eloi­saa ään­tä. Kuu­luu huu­to­ja, nau­rua ja ko­va­ää­nis­tä pu­het­ta. Pa­rin­pel­lon au­la on täyn­nä elä­mää. Ra­joi­tus­ten hel­pot­ta­es­sa olem­me lei­ri­kup­las­sa kes­kel­lä ai­van ta­val­lis­ta lei­rie­lä­mää ja opis­ke­lem­me kuun­nel­len, yh­des­sä teh­den ja lau­la­en. Löy­däm­me elä­mäs­tä su­rua ja kär­si­mys­tä, sel­viy­ty­mis­tä, oman it­sen puo­lus­ta­mis­ta ja ar­vos­ta­mis­ta. Löy­däm­me hy­vin pal­jon lä­him­mäi­sen­rak­kaut­ta. Kai­kis­ta ei tar­vit­se ei­kä voi­kaan pi­tää. Ih­mi­set ovat eri­lai­sia. Mut­ta yh­des­sä pys­tyy elä­mään eri­lai­sin aja­tuk­sin ja it­se­luot­ta­mus kas­vaa.

Nuo­ret ovat lei­ril­lä, sil­lä hei­dät on 15 vuot­ta sit­ten kas­tet­tu. Tuo kas­te ei ole ol­lut tur­ha, sil­lä nyt he ovat tääl­lä opet­te­le­mas­sa ai­kui­suu­den as­ke­lia. Vaik­ka per­heen ar­ki oli­si nämä vuo­det ol­lut vai­keuk­sia täyn­nä, kas­teel­la on mer­ki­tys­tä. Vaik­ka kaik­ki oli­si muut­tu­nut sit­ten päi­vä­ko­ti­a­jan, kas­te py­syy.

Voi­si­ko ol­la niin, et­tä kas­ta­es­sam­me lap­si­am­me, nos­tam­me hei­dät Isän Ju­ma­lan suu­ril­le ja vah­voil­le kä­si­var­sil­le. Sil­loin, kun van­hem­pa­na en it­se jak­sa, tie­dän, et­tä lap­se­ni on suu­rem­mis­sa kä­sis­sä. Kun tu­lee ai­ka pu­kea rip­pi­al­ba pääl­le, van­hem­pa­na, kum­mi­na ja iso­van­hem­pa­na, lai­tan uu­del­leen kä­te­ni nuo­re­ni pääl­le ja luen van­han apos­to­li­sen siu­nauk­sen: ”Her­ram­me Jee­suk­sen Kris­tuk­sen ar­mo, Ju­ma­lan rak­kaus ja Py­hän Hen­gen osal­li­suus ol­koon si­nun kans­sa­si.” Se hyvä, mitä voin an­taa, roh­kai­see nuor­ta­ni eteen­päin.

Juh­la­päi­vä­nä ha­vah­dut it­se­kin muis­toi­hin. Mi­nä­kin olen ol­lut kas­tet­ta­va­na kum­mi­ni tai van­hem­pa­ni sy­lis­sä. Mi­nä­kin olen käy­nyt rip­pi­kou­lun. Mi­nu­a­kin on juh­lit­tu. Myös mi­nun koh­dal­la­ni Isä Ju­ma­la kan­taa elä­mää­ni. Se hyvä, mikä tu­lee Hä­nel­tä, on myös mi­nun elä­mäs­sä­ni. Ne vai­keu­det, jot­ka koh­dal­le­ni ovat tul­leet, ovat myös Isäl­lä­ni tie­dos­sa. Elä­mäl­lä­ni on ai­van oma mer­ki­tys ja suun­ta.

Kris­tus, ar­mol­li­nen Va­pah­ta­ja, kuu­le hil­jai­nen ru­kouk­se­ni it­se­ni, rak­kait­te­ni ja nuor­te­ni puo­les­ta. Kii­tos elä­mäs­tä. Aa­men.

Kir­joit­ta­ja on Hol­lo­lan seu­ra­kun­nan pas­to­ri.