kirk­ko­vuo­den ai­hee­na on kii­tol­li­suus. Minä en osaa aja­tel­la Kii­tos sul­le Ju­ma­la­ni -vir­ren tyyp­pis­tä kii­tol­li­suut­ta. Se on niin hen­gel­li­nen. Mi­nun aja­tuk­se­ni ovat pal­jon ar­ki­sem­pia. Ke­sän mit­taan on ol­lut mon­ta kii­tol­li­suu­den het­keä.

Oman ar­ke­ni mu­kai­ses­ti olin hei­nä­kuun alus­sa Kai­nuun ras­ti­vii­kol­la, siis suun­nis­ta­mas­sa. Siel­lä saim­me suun­nis­taa Na­tu­ra-alu­eel­la van­hois­sa met­sis­sä ja soil­la, vä­lil­lä män­tyi­sil­lä har­juil­la. Mi­nun suun­nis­tuk­se­ni ei ai­na men­nyt suun­ni­tel­mien mu­kaan, ja jo­kai­ses­sa ylä­mä­es­sä toi­voin it­sel­le­ni pa­rem­paa kun­toa. Mut­ta kii­tol­li­suus ei nous­sut hy­vis­tä suo­ri­tuk­sis­ta, vaan het­kis­tä jol­loin suun­nis­tus su­jui ja juos­ta­kin jak­soi koh­tuul­li­ses­ti. Tai kil­pai­lu­pai­kal­le kä­vel­les­sä ve­si­sa­tees­sa mä­räl­lä suol­la. Kii­tol­li­suus ei tar­vin­nut mi­tään muu­ta ai­het­ta kuin tun­teen, et­tä juu­ri sinä het­ke­nä sain ol­la sii­nä mis­sä olin.

Sei­nä­jo­el­la is­tuin La­keu­den ris­tin al­la He­rät­tä­jä­juh­lil­la. Kii­tol­li­suus he­rä­si mon­ta ker­taa. Olin kä­vel­lyt ke­säi­ses­sä il­las­sa Nii­lo Ran­ta­lan ja J. Jy­rän kon­sert­tiin. Suo­ma­lais­ten ru­noi­li­joi­den ru­noi­hin sä­vel­le­tyt lau­lut ja J. Jy­rän poh­dis­ke­le­vat lau­lut ih­mi­se­nä ole­mi­ses­ta tun­tui­vat sy­väl­lä si­säl­lä­ni. Olin kii­tol­li­nen, et­tä sain is­tua ja kuun­nel­la kah­ta mies­tä, jot­ka ava­si­vat lau­luis­sa aja­tuk­sia elä­mäs­tä, ih­mi­ses­tä ja Ju­ma­las­ta niin, et­tä jat­ku­va vaa­ti­muk­sen vel­vol­li­suus oli hei­tet­ty pois. Pois ei ol­lut kii­re. Se­hän lie­nee yk­si kii­tol­li­suu­den tun­nus.

Tä­nään (9.9.2023) olen Yl­läk­sel­lä lau­la­mas­sa kuo­ron mu­ka­na. Kym­me­nen vuot­ta sit­ten en oli­si voi­nut ku­vi­tel­la­kaan sel­lais­ta. Olen kii­tol­li­nen sii­tä, et­tä lau­la­mi­nen ei ole va­rat­tu vain niil­le, jot­ka lois­ti­vat jo kou­lu­ai­ka­na. Myös minä saan tuo­da oman ää­ne­ni mui­den ää­nien jouk­koon. Yh­des­sä lau­la­mi­nen vir­kis­tää, vaik­ka jo­kai­nen kuo­rom­me esit­tä­mä lau­lu jän­nit­tää val­ta­vas­ti. Kii­tol­li­suus syn­tyy pie­nis­tä het­kis­tä, jois­sa ää­ne­ni soi mui­den kans­sa. Tai koen niin, et­tä juu­ri nyt täs­sä on hyvä ol­la.

Kun näi­tä kii­tol­li­suu­den ai­hei­ta­ni mie­tin, niin pa­laan vir­teen 341 ja sen sa­noi­hin. ”Kii­tos sul­le jo­kai­ses­ta elä­mä­ni het­kes­tä.” Niis­tä kii­tän.

Kir­joit­ta­ja on Tai­ni­on­vir­ran seu­ra­kun­nan kirk­ko­her­ra.