Vir­taa­va vesi pu­hut­te­li mi­nua Imat­ran­kos­ken ää­rel­lä Mik­ke­lin hiip­pa­kun­nan per­he­neu­vo­jien ko­koon­tu­mi­ses­sa vii­me ke­vää­nä. Kos­ken mah­ta­va voi­ma, ve­den pau­hu ja ylös sil­lal­le as­ti kan­tau­tu­vat pärs­keet tun­tui­vat ihol­la as­ti. Ve­si­mas­san vyö­ry va­pau­tui koh­ti jo­kea, jos­sa vesi sai et­siä uo­mi­aan ja kul­kea mi­ten tah­toi. Vuo­de­nai­ko­jen kier­to nä­kyy ve­sis­töis­säm­me. Jär­vi jää­tyy, se su­laa, lip­lat­taa ja aal­toi­lee, kun­nes jää­tyy jäl­leen.

Per­he­neu­von­ta al­koi tam­pe­re­lai­sen pas­to­ri Mat­ti Jo­en­suun il­moi­tuk­ses­ta Aa­mu­leh­teen vuon­na 1944, kun hän ke­hot­ti ero­ai­keis­sa ole­via pa­re­ja tu­le­maan kes­kus­te­le­maan en­nen mah­dol­lis­ta avi­oe­roa. Voim­me ku­vi­tel­la, min­kä­lais­ta oli pa­ris­kun­tien ar­ki so­dan jäl­keen, ja, et­tä kes­kus­te­lu­a­vul­le oli ti­lauk­sen­sa. Kir­jai­li­ja Kai­sa Pel­to­la ku­vaa so­dan jäl­keis­tä kol­lek­tii­vis­ta trau­maa jää­ty­neek­si jär­vek­si. Su­ku­pol­vi toi­sen­sa pe­rään syn­tyy tä­hän jää­ty­nee­seen jär­veen. Olem­me sii­hen niin kiin­ni kas­va­nei­ta, et­tem­me ky­ke­ne tun­nis­ta­maan sitä. Ha­lu­ai­sim­me pääs­tä jäh­met­ty­nei­syy­den ti­las­ta koh­ti elä­män vir­taa, va­paut­ta hen­git­tää ja ol­la ole­mas­sa omi­na it­se­näm­me. Et­sim­me yh­teyt­tä toi­siin, et­sim­me rak­kaut­ta, joka su­lat­tai­si mei­dät.

Pa­ri­suh­tees­sa tar­peem­me he­rää­vät hen­kiin. Tar­vit­sem­me ra­kas­ta­vaa kat­set­ta ol­lak­sem­me it­sel­lem­me ole­mas­sa, ai­van kuin pie­net lap­set. Lap­si meis­sä pel­kää yk­si­näi­syyt­tä ja hyl­kää­mis­tä. Syvä, tie­dos­ta­ma­ton ja ali­ta­jun­nas­ta kum­pu­a­va haa­va ak­ti­voi­tuu, kun kat­som­me it­se­äm­me kump­pa­nim­me kaut­ta. Olen­ko ra­kas­tet­tu ja riit­tä­vä? Toi­ses­sa asu­va pai­no­las­ti lei­jai­lee ras­kaa­na ja ha­pet­to­ma­na il­ma­na huo­nee­seen. Mi­hin minä lo­pun ja mis­tä toi­nen al­kaa? Ra­jat vä­lil­läm­me ovat hei­kot ja ha­ta­rat, toi­sen tun­teet tun­tu­vat omil­tam­me.

Olem­me kaik­ki sa­mas­sa ve­nees­sä, sou­dam­me jää­ty­neis­sä jär­vis­sä et­sien sä­rö­jä, jois­ta pää­sem­me vir­taa­vaan yh­tey­teen. Täs­sä vir­tauk­ses­sa tun­teet voi­vat tul­la ja men­nä aal­to­jen lail­la. Voim­me ylit­tää aal­lot kaar­na­lai­vo­jen ta­voin, ke­vy­es­ti ja pa­kot­ta­mat­ta, suos­tu­en ve­den tah­tiin. Vir­taus joh­taa tyy­nel­le pin­nal­le, jos­sa voim­me näh­dä vas­ta­ran­nan ja tois­tem­me ke­vy­et ää­ri­vii­vat. Yh­teys toi­seen syn­tyy, kun us­kal­lam­me pal­jas­taa ku­van kes­ke­ne­räi­sis­tä ra­jois­tam­me. Jos­sain hei­kon ra­jan pin­nas­sa syn­tyy särö, jos­ta ohi­kii­tä­vän het­ken ajan valo voi siir­tyä ih­mi­ses­tä toi­seen. Sä­rö­jen kaut­ta ta­pah­tu­va ra­kas­ta­mi­nen on in­hi­mil­lis­tä. Se on vas­ta­vuo­rois­ta ja tur­val­lis­ta. Tur­val­li­suu­den olo­ti­las­sa saa kel­lua oma­na it­se­nään vail­la pel­koa, ele­tyn elä­män pärs­keet ihol­la.

Kir­joit­ta­ja on Lah­den seu­ra­kun­tien per­he­neu­vo­ja