Istun ju­nas­sa ja an­nan kat­see­ni kier­tää vau­nun mat­kus­ta­jis­sa. Van­hus is­tuu hil­jaa, kat­se­lee ik­ku­nas­ta ulos. Hä­nen vie­res­sään kol­me tei­ni-ikäis­tä skrol­laa pu­he­li­mi­aan. Ym­mär­rän hei­dän mat­kus­ta­van yh­des­sä vas­ta sil­loin, kun juna py­säh­tyy mää­rän­pää­hän, ja van­hus pyy­tää ni­mel­tä yh­tä nuo­ris­ta ot­ta­maan kas­sin­sa.

Syön ra­vin­to­las­sa ys­tä­vä­ni kans­sa. Jut­te­lem­me Ju­ma­las­ta, sek­sis­tä ja elä­mäs­tä. Ha­vah­dum­me hil­jai­suu­teen vas­ta tut­kies­sam­me jäl­ki­ruo­ka­lis­taa. Ym­pä­ril­läm­me is­tuu kyl­lä ih­mi­siä, pää­o­sin pa­ris­kun­tia, mut­ta he ovat sy­ven­ty­neet pu­he­li­miin­sa. Vä­lil­lä joku nos­taa het­kek­si kat­seen­sa, näyt­tää toi­sel­le jo­ta­kin pu­he­li­men näy­töl­tä. Toi­nen pyö­rit­te­lee spa­get­tia haa­ru­kan ym­pä­ril­le ja vas­taa ha­ja­mie­li­ses­ti oman ruu­tun­sa ta­kaa.

Psy­ko­lo­gi Jo­nat­han Haidt on to­den­nut, et­tä some on ai­ka­kau­tem­me myrk­ky. So­men myö­tä kä­siin ovat rä­jäh­tä­neet nuor­ten mie­len­ter­vey­son­gel­mat, it­se­mur­ha­ti­las­tot, net­ti­por­no, kiu­saa­mi­nen ja pa­ri­suh­de­on­gel­mat. Haid­tin mu­kaan van­hem­mat suo­je­le­vat lap­si­aan lii­kaa to­del­li­ses­sa, fyy­si­ses­sä maa­il­mas­sa, ja ali­ar­vi­oi­vat las­ten suo­je­le­mi­sen tar­vet­ta ne­tin syn­nyt­tä­mäs­sä vil­lis­sä län­nes­sä. It­se asi­as­sa Z-su­ku­pol­ves­ta on tul­lut his­to­ri­am­me en­sim­mäi­nen su­ku­pol­vi, joka on käy­nyt mur­ro­si­än läpi tas­kus­saan por­taa­li, joka on kut­su­nut hei­dät pois lä­hei­sis­tä ih­mis­suh­teis­ta ja työn­tä­nyt hei­dät vaih­to­eh­toi­seen maa­il­man­kaik­keu­teen, joka on riip­pu­vuut­ta ai­heut­ta­va, epä­va­kaa ja poh­jim­mil­taan lap­sil­le ja nuo­ril­le so­pi­ma­ton.

It­se ajat­te­len, et­tä some on myös yk­si ai­kam­me suu­rim­mis­ta yk­si­näi­syy­den ai­heut­ta­jis­ta. Kun ih­mi­nen suun­taa kat­seen­sa toi­sen ih­mi­sen ohit­se, jo­hon­kin vir­tu­aa­li­seen ja epä­to­del­li­seen, ei ih­mi­nen py­säh­dy enää nä­ke­mään, kuun­te­le­maan ei­kä kos­ket­ta­maan tois­ta. Ih­mi­nen ei py­säh­dy tun­te­maan, ih­mi­nen ei py­säh­dy ra­kas­ta­maan.

Aa­ta­min luo­tu­aan Ju­ma­la to­te­si: ei ole ih­mi­sen hyvä ol­la yk­sin. Ku­vaan as­tui mu­kaan Ee­va. Ih­mi­sel­lä oli nyt Ju­ma­lan li­säk­si suh­de toi­seen ih­mi­seen. Osa­sim­me­ko jos­kus hoi­taa tuon suh­teen pa­rem­min? Vai oli­ko niin, et­tä suh­teet muut­tui­vat epä­mää­räi­sek­si sää­dök­si jo kau­an sit­ten? Jo sil­loin, kun Ee­va ojen­si ome­nan Aa­ta­mil­le, kun mies ja nai­nen ko­ki­vat tois­ten­sa edes­sä hä­pe­ää ta­ju­tes­saan ole­van­sa alas­ti?

Yk­si­näi­syys suh­tees­sa toi­seen, yk­si­näi­syys ys­tä­vien kes­kel­lä ja yk­si­näi­syys pa­ri­suh­tees­sa, ovat ken­ties pa­hin­ta mah­dol­lis­ta yk­si­näi­syyt­tä. Ol­la toi­sen kans­sa, mut­ta ol­la sil­ti yk­sin. Ko­kea ole­van­sa nä­ky­mä­tön. Hä­vi­tä ruu­dul­le, hä­vi­tä muu­ta­mil­le has­suil­le peu­ku­tuk­sil­le, joi­ta ku­kaan ei huo­men­na muis­ta an­ta­neen­sa. Unoh­tua tui­jot­ta­maan yk­si­nään ju­nan ik­ku­nas­ta, unoh­tua ra­vin­to­lan pöy­tään, vaik­ka toi­nen ih­mi­nen on sii­nä ihan vie­res­sä, kä­si­var­ren mi­tan pääs­sä.

Mitä jos juu­ri nyt päät­täi­sim­me, et­tä mei­tä kiin­nos­ta­vat enem­män to­del­li­nen elä­mä ja suh­tees­sa elä­mi­nen kuin suh­tei­den epä­to­del­li­set kor­vik­keet? Mitä jos juu­ri tä­nään jät­täi­sim­me pu­he­li­met ko­tiin, ja koh­tai­sim­me mat­kam­me var­rel­le sat­tu­vat to­del­li­set ih­mi­set?

 Kir­joit­ta­ja on Sveit­sin ul­ko­suo­ma­lais­pap­pi ja sek­su­aa­li­te­ra­peut­ti