”Py­häs­tä pai­kas­ta tu­lee mie­leen hil­jai­suus, joka on kui­ten­kin täyn­nä ää­niä. Hil­jai­suut­ta on pak­su kil­pi­kaar­na­män­ty, joi­ta on pal­jon mö­kil­lä, tal­vi­päi­vä jään peit­tä­mäl­lä jär­vel­lä, ke­säi­nen ran­ta, kun vesi pyö­rit­te­lee hiek­kaa. Luon­nos­sa on hil­jais­ta, vaik­ka se on täyn­nä mitä mo­ni­nai­sem­pia ää­niä: lin­tu­jen kon­sert­ti, ve­den so­li­na, pui­den hu­mi­na ja pak­ka­sen pau­ke. Luon­non val­ta­va ää­ni­maa­il­ma tun­tuu kui­ten­kin hil­jai­suu­del­ta, jon­ka voi ko­kea vaik­ka lä­hi­ran­nal­la pui­den reu­nus­ta­mal­la pie­nel­lä nie­men­kär­jel­lä.

Soit­ta­es­sa tai lau­la­es­sa yk­sin tai yh­des­sä mu­siik­ki voi vie­dä va­paa­seen vir­taan, mikä tun­tuu kuin oli­sin kes­kel­lä jo­ta­kin py­hää ja ih­meel­lis­tä. Mu­sii­kis­ta voi syn­tyä flow, kun pää­sen eroon tek­nii­kas­ta, nuo­teis­ta, ajas­ta ja pai­kas­ta. Sil­loin mie­leen muo­dos­tuu paik­ka, jos­sa olen sa­maan ai­kaan ir­ti to­del­li­suu­des­ta ja vah­vas­ti osa to­del­li­suut­ta. Sii­nä ovat py­hyys, ää­ni ja hil­jai­suus sa­maan ai­kaan läs­nä.

Mu­siik­ki koos­tuu ää­nis­tä, mut­ta sa­mal­la se ver­tau­tuu hil­jai­suu­teen: ää­nek­kyys ja hil­jai­suus ovat sa­ma­nai­kai­ses­ti läs­nä soit­ta­jal­le, eh­kä myös kuu­li­jal­le.

Hil­jai­suu­den ja ään­ten ku­del­ma luon­nos­sa sekä mu­sii­kis­sa vie py­hän ää­rel­le.”

San­ni Kai­ra, Lah­ti